Ensimmäiset tieteelliset puutarhat perustettiin renessanssin aikana. Pohjoismaihinkin uusi instituutio rantautui jo yli 400 vuotta sitten. Nykyään tieteellisiä puutarhoja on yli 2 500 lähes 150:ssä eri maassa. Mutta mikä kasvitieteellinen puutarha oikeastaan on?

Määritelmä ja historia

Kasvitieteellisten puutarhojen katsotaan syntyneen 1540-luvun Italiassa. Aivan ensimmäinen perustettiin Pisaan 1543, seuraavat 1545 Padovaan ja Firenzeen sekä 1547 Bolognaan. Naapurit seurasivat pian italialaisten esimerkkiä, ja tieteellisiä puutarhoja perustettiin vielä 1500-luvun aikana muun muassa Prahaan, Leideniin ja Heidelbergiin. Pohjoismaiden ensimmäinen kasvitieteellinen puutarha syntyi Kööpenhaminaan vuonna 1600. Brittein saarten ensimmäinen tuli 1633 Oxfordin yliopiston osaksi, ja Ruotsi sai ensimmäisensä vuonna 1655 Upsalaan. Suomen ensimmäinen, nykyinen Helsingin yliopiston kasvitieteellinen puutarha, sai alkunsa Turussa, akatemiapuutarhana, vuonna 1678. Tuolloin professori Elias Tillandz sai yliopiston konsistorilta luvan aidata nykyisen piispantalon liepeillä sijainneen, opetukseen käytetyn yrttitarhan. Turun palon jälkeen puutarha siirrettiin muun yliopiston mukana Helsinkiin ja perustettiin uudelleen Kaisaniemeen vuonna 1829. Uuteen puutarhaan valmistui ensimmäinen kasvihuone 1832, ja puutarha avattiin yleisölle vuonna 1833. Siitä lähtien se on paitsi palvellut yliopiston tutkimusta ja opetusta, myös ollut kaupunkilaisten ja matkailijoiden rakastama keidas keskellä maan pääkaupunkia.

Puutarhanhoito on tietysti tuhansia vuotta vanha kulttuurin muoto, mutta vasta renessanssin aikana siis perustettiin kasvikokoelmia, joiden katsotaan olleen tieteellisiä puutarhoja. Mikä sitten tekee puutarhasta tieteellisen? Olennaista on se, että tieteellisissä puutarhoissa kasvit eivät ole pelkästään esteettinen elementti, vaan niihin liittyy aina tietoa. Kansainvälisen yhteistyöjärjestönsä piirissä kasvitieteelliset puutarhat ovat itse määritelleet itsensä näin: ”Kasvitieteelliset puutarhat ovat instituutioita, jotka ylläpitävät dokumentoituja elävien kasvien kokoelmia tieteellistä tutkimusta, lajiensuojelua, esittelyä, valistusta ja opetusta varten.” Kasveihin liittyvä tieto näkyy selvimmin puutarhassa olevien nimikilpien muodossa. Niiden lisäksi nykyaikainen tieteellinen puutarha ylläpitää tietokantaa, johon on kirjattuna kunkin kasvierän saapumisajankohta ja alkuperä sekä erinäistä sen kasvatukseen ja käyttöön liittyvää tietoa.

Tehtävät

Maailman 2 500 kasvitieteellisen puutarhan joukossa on tehtäväkentältään eri tavoin painottuneita laitoksia. Suurimmat ovat maailman merkittävimpiä kasvitieteellisen tutkimuksen ja opetuksen keskuksia satojen tutkijoiden henkilöstöineen. Pienimmät tarjoavat lähinnä paikallista valistusta esimerkiksi kyläyhteisön koulun yhteydessä. Aiemmin monet kasvitieteelliset puutarhat olivat keskeisiä ”kasvinmetsästyksessä”. Tieteellisten puutarhojensa avulla taloudellista menestystä tavoittelevat suurvallat etsivät hyötykasveja eri puolilta maailmaa ja pyrkivät siirtämään niitä joko emomaahan tai vielä useammin omiin siirtomaihinsa. Viime vuosikymmeninä yhdeksi tieteellisten puutarhojen tärkeimmistä tehtävistä on noussut luonnon monimuotoisuuden suojelu. Sekä viljelykasvien perimältään (ja näin ollen ominaisuuksiltaan) erilaisten lajikkeiden että luonnossa esiintyvien tuhansien uhanalaisten lajien suojelukokoelmia perustetaan kasvitieteellisten puutarhojen yhteyteen.

Helsingin yliopiston kasvitieteellisen puutarhan perinteinen ja edelleen keskeinen tehtävä on ylläpitää elävien kasvien tieteellistä kokoelmaa, jota voidaan hyödyntää yliopiston tutkimuksessa ja opetuksessa. Nykyään puutarhan henkilökunta myös osallistuu itse tutkimuksen tekoon ja opetukseen. Osana näitä tehtäviään puutarhalla on kansainvälistä siemenvaihtoa. Suomen yliopistolaitoksen kolmas tehtävä, tutkimuksen ja opetuksen ohella, on yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Kasvitieteellisen puutarhan tehtäviin tällainen toiminta on sisältynyt jo sen perustamisesta lähtien. Puutarhan yhteiskunnallinen palvelutehtävä sisältää kokoelmien pitämisen avoinna yleisölle itseopiskelua varten, asiakkaiden kasviaiheisiin kysymyksiin vastaamisen, populaaritieteellisten julkaisujen ja näyttelyiden tuottamisen ja alansa asiantuntijaviranomaisena toimimisen. Lisäksi Helsingin yliopiston kasvitieteellinen puutarha osallistuu uhanalaisten kasvilajien suojeluun osana maailmanlaajuista kasvitieteellisten puutarhojen verkostoa.

Mistä kasvitieteellisen puutarhan kasvit tulevat?

Kasvitieteellisen puutarhan toiminnan perusta on tieteellinen kasvikokoelma. Kokoelman tieteellisyys tarkoittaa, että kasvit ovat alkuperältään tunnettuja ja niin dokumentoituja, että ne ovat mahdollisimman arvokkaita tutkimukselle, opetukselle ja valistukselle. Tehtäviensä tehokkaaseen toteuttamiseen kasvitieteellinen puutarha tarvitsee varsin monilajisen kasvikokoelman. Kaisaniemessäkin kasvatetaan huomattavan paljon lajeja, joita ei kaupunkipuistoista, kotipihoilta tai kotien ikkunalaudoilta tapaa.

Tieteellisillä puutarhoilla on kasvien hankintaan kaksi pääasiallista kanavaa, jotka ovat yksityisten kansalaisten ulottumattomissa: tieteellisten puutarhojen keskinäinen siemenvaihto sekä tieteelliset siemenkeruumatkat.

Tieteellisiä kasvikokoelmia ylläpitävät laitokset ympäri maailman tarjoavat säännöllisesti, yleensä joka toinen vuosi, siemenvaihtokumppaneilleen luettelon siemenistä, joita ne voivat pyynnöstä lähettää. Helsingin yliopiston kasvitieteellisellä puutarhalla on vaihtoyhteydet lähes 500 sisarlaitokseen. Rahaa tässä toiminnassa ei vaihdeta, vaan kyseessä on kaikkia osapuolia hyödyttävä vaihtokauppa. Biologisen materiaalin maastavientiä ja maahantuontia tosin rajoittavat erinäiset kansainväliset sopimukset. Muun muassa epäkaupallisen käytön vaatimus ja kielto luovuttaa saatuja siemeniä eteenpäin ovat nykyään tieteellisen siemenvaihdon arkipäivää. Siemenvaihdon kautta tieteelliset puutarhat hankkivat siemeniä paitsi niitä tarvitseville tutkimushankkeille myös ja ennen kaikkea omien kokoelmakasvien kasvattamiseen.

Kautta aikain kasvitieteelliset puutarhat ovat myös itse tehneet tai tukeneet siemenkeruumatkoja eri puolille maailmaa. Varsinkaan pienemmillä laitoksilla ei kuitenkaan aina ole tähän mahdollisuuksia, mistä syystä ne tukeutuvat kokoelmien kartuttamisessa siemenvaihtoon. Myöskään Helsingin yliopiston kasvitieteellisen puutarhan historiaan ei kuulu montaa ulkomaille tehtyä keruumatkaa mutta joitakin merkittäviä kuitenkin. Ensimmäiseksi voidaan laskea Turun Akatemian talousopin professorin ja kasvitieteellisen puutarhan esimiehen Pehr (Pietari) Kalmin matka Pohjois-Amerikkaan vuosina 1748–1751. Kalmin tuomista sadoista kasveista eivät monetkaan menestyneet. Hänen matkansa hedelmiksi voidaan Kaisaniemessä nykyisin kasvavista kasvilajeista lukea vain kaksi, aitaorapihlaja (Crataegus grayana, 157, 174) ja villiviini, ilmeisesti säleikkövilliviini (Parthenocissus inserta). Sen sijaan yli 200 vuotta myöhemmin puutarhan silloisen esimiehen, professori Timo Koposen johdolla tehdyt keruumatkat Japanin Hokkaidolle (1993), Koillis-Kiinaan (1994) ja läntiseen Kanadaan (1995) ovat olleet menestys: 988 tuodusta kasvikannasta 568 elää edelleen puutarhan kokoelmissa ja näistä 229 Kaisaniemessä. Näiden lisäksi kasvitieteellinen puutarha on viime vuosina tehnyt tai tukenut kasvinkeruumatkoja Tansaniaan (1995) ja Bulgariaan (1998) sekä eri puolille Etelä-Suomea.

Kolmas kanava, jota pitkin tieteellinen puutarha kartuttaa kokoelmiaan ovat yksityishenkilöiden tai muiden tahojen lahjoitukset. Tätä kautta ei tule kovin monia kasveja, koska useimpia lahjoituksia ei valitettavasti voida tilanpuutteen vuoksi ottaa vastaan. Joitakin erikoisuuksia on kuitenkin Kaisaniemeenkin tällä tavoin tullut, esimerkiksi visakoivu (Betula pendula var. carelica) ja metsähaavan visautuva muoto Populus tremula 'Teisko', jotka on saatu lahjoituksena Visaseuralta

Osa kokoelmakasveista on sellaisia, joita on mahdollista hankkia vain ostamalla. Tällaisia ovat erityisesti 1-vuotiset koriste- ja hyötykasvit, joita tieteellinenkin puutarha hankkii pääasiallisesti kaupallisilta toimijoilta. Myös monia monivuotisia koristekasveja kuten sipulikasvi- ja perennalajikkeita ostetaan taimistoilta.

Kasvien nimeäminen ja luokittelu

Ihminen nimeää ja luokittelee luonnostaan ympärillään näkemäänsä; kasvit eivät tietenkään ole poikkeus. Asioista on mahdotonta keskustella, ellei niillä ole nimiä, mutta yhtä lailla hankalaa on, jos samalla asialla on monia nimiä. Hyvä nimistö on sekä yksiselitteinen että mahdollisimman informatiivinen. Kasvitieteilijät ovat työstäneet kasvikunnan nimistöä vuosisatoja saavuttaakseen nämä tavoitteet. Työ jatkuu edelleen.

Nimet

Kasvit ovat aina olleet elintärkeitä ihmiselle, ja niitä
on siksi nimetty kulttuurien sarastuksesta lähtien,
kukin kansa omalla tavallaan. Tieteen kehittymisen myötä kasveja alettiin nimetä järjestelmällisemmin ja johdonmukaisemmin siten, että jokainen kasvilaji
pyrittiin sen nimen avulla kuvaamaan ja erottelemaan muista lajeista yksiselitteisesti. Kun samalla opittiin tuntemaan yhä enemmän kasveja, nimistöstä tuli hankalan monimutkainen. Tietyn lajin nimi ei ollut
enää pelkkä nimi, vaan useiden sanojen, jopa
useiden lauseiden pituinen kuvailu. Tälle
epäedulliselle kehitykselle pani pisteen ruotsalaisen Carl von Linnén luoma binomiaalinen eli kaksiniminen järjestelmä. Siitä muodostui kasvitieteen käytäntö Linnén vuonna 1753 julkaiseman Species Plantarum -teoksen myötä.

Linnén nimeämiskäytäntö perustui erottamattomasti kasvikunnan luokitteluun. Hän sovelsi jo aiemmin kehitettyä ajatusta, että eliökunta koostuu hierarkkisesta järjestelmästä, jossa kukin kasvi voidaan sijoittaa tiettyyn lajiin ja lajit muodostavat sukuja. Näin hän päätyi rakentamaan kasvilajin nimen kahdesta osasta, sukunimestä ja lajiepiteetistä. Tieteen yleiskieli oli Linnén aikana latina, mistä syystä eliöiden nimistökin perustuu siihen. Linnén nimistössä kasvin sukunimi on aina substantiivi, esimerkiksi Pinus (männyt). Lajin identifioiva adjektiivinen sana kirjoitetaan sukunimen perään, esimerkiksi Pinus sylvestris (metsämänty).

Latinainen nimistö ei tahdo istua kansan suuhun, niin käyttökelpoinen kuin se tieteen työkaluna onkin. Siksi kasveilla on edelleen rinnakkaisia nimiä, jotka voidaan vielä jakaa yleiskielisiin ja kansankielisiin. Yleiskielisiä nimiä pyritään vakiinnuttamaan samaan tapaan kuin tieteellisiä nimiä. Tavoite on, että kullakin lajilla olisi vain yksi yleiskielinen nimi ja kukin nimi tarkoittaisi vain yhtä lajia. Vaikka kansankieliset nimet elävät edelleen murteissa, pyritään suomenkielisessä kasvikirjallisuudessa käyttämään vain yhtä vakiinnutettua nimeä.

Kasvilaji, jonka tieteellinen nimi on Pinus sylvestris, on Suomessa yleisesti kulkenut nimillä petäjä ja mänty. Näistä mänty on valittu yleiskieliseksi nimeksi. Myöhemmin nimeä on tarkennettu metsämännyksi, jotta se eroaisi lähes sadan muun Pinus-suvun lajin suomenkielisistä nimistä. Yleiskieliset suomen- ja ruotsinkieliset nimet on kirjoitettu myös kasvitieteellisen puutarhan nimikilpiin. Osasta kilpiä yleiskieliset nimet kuitenkin puuttuvat, koska kaikille maailman noin 300 000 kasvilajille ei sellaisia ole vielä ehditty antaa, eikä niiden nimeäminen suomeksi ehkä ole tarpeenkaan!

Luokittelu

Eliöiden tieteellinen nimistö perustuu edelleen hyvin pitkälti Linnén järjestelmään. Sen sijaan hänen käyttämänsä luokittelu on keinotekoisena myöhemmin hylätty. Se ei heijastanut lajien välisiä todellisia sukulaisuussuhteita, joiden myöhemmät tieteentekijät ovat osoittaneet perustuvan eliöiden yhteiseen kehityshistoriaan, evoluutioon. Luokittelun muuttumisen myötä myös nimiä joudutaan väistämättä muuttamaan. Linné esimerkiksi kuvasi myös metsäkuusen mäntyjen sukuun antaen sille nimen Pinus abies. Myöhemmin kuuset sijoitettiin omaan sukuunsa Picea ja metsäkuusen nimeksi tuli Picea abies. Luokittelu- ja nimimuutosten osoittamiseksi täydellisiin tieteellisiin nimiin liitetään nimen antajan eli auktorin nimi tai sen lyhenne. Metsäkuusen tieteellinen nimi on siksi: Picea abies (L.) H.Karst., jossa suluissa oleva L-kirjain tarkoittaa lajin alun perin nimennyttä Carl von Linnétä ja sen perässä oleva lyhenne uuden nimen antanutta Gustav Karl Wilhelm Hermann Karstenia.

Kasvien hierarkkinen luokittelu ei pysähdy sukutasolle. Suvuista muodostuu heimoja, heimoista lahkoja, lahkoista luokkia, luokista kaaria, kunnes lopulta tullaan koko eliökunnan tasolle. Tiettyyn luokitteluyksikköön kuuluvilla kasveilla on joitakin yhteisiä rakennepiirteitä, joiden on katsottu juontavan yhteisestä kehityshistoriasta. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana eliökunnan luokittelua tutkiva tieteenala, systematiikka, on kehittynyt voimakkaasti. Nykyään sukulaisuussuhteita selvitetään pitkälti perimäaineksen eli DNA:n rakenteen perusteella ja monimutkaisten tietokoneanalyysien avulla. Uusien tutkimustulosten myötä on huomattu, että kasvikunnan luokittelussa etenkin korkeammilla hierarkian tasoilla on ollut paljon virheitä. Toisaalta on myös ymmärretty yhä selvemmin, että mitä korkeammalle hierarkian tasolle mennään, sitä keinotekoisempia ja huonommin toisiaan vastaavia luokitteluyksiköt ovat. Esimerkiksi kaksi nimettyä lahkoa eivät välttämättä ole kehityshistoriallisessa mielessä läheskään samanikäisiä. Lisäksi tällä tasolla lajit ovat jo niin etäistä sukua toisilleen, että kokonaiselle lahkolle yhteisiä näkyviä rakennepiirteitä on vaikea löytää. Heimotaso on kuitenkin kasvitieteessä edelleen tärkeä vaikkapa tuntemattoman kasvin lajinmäärityksessä. Tästä syystä kasvitieteellisen puutarhan nimikilvissä on annettu myös heimonimi (tieteellinen heimonimi päättyy aina tavuun -aceae, suomalainen sanaan -kasvit). On kuitenkin syytä huomata, että koska luokittelu on viime vuosina nopeasti kehittynyt, osa kilpien heimonimistä ei vastaa uusinta käsitystä sukujen sijoittumisista heimoihin tai heimojen rajaamisesta.

Luokittelun hierarkia etenee myös lajitasolta alaspäin, kohti pienempiä yksiköitä. Laji voidaan jakaa alalajeihin (lat. subspecies, lyh. subsp. tai ssp.) ja siitä voidaan erottaa muunnoksia (varietas, var.) tai muotoja (forma, f.). Kasvilajit voivat myös risteytyä; risteymän merkkinä nimessä käytetään kertomerkkiä ×.

Luokittelun erikoistapaus on ihmisen viljelyyn valitsema tai jalostama kanta, lajike (cultivar, cv.). Varsinaisesta tieteellisestä nimestä poiketen lajikenimeä ei kursivoida. Lisäksi se kirjoitetaan isolla alkukirjaimella ja erotetaan yksinkertaisin lainausmerkein; esimerkiksi Rosa foetida ‘Persian Yellow’ (persiankeltaruusu). Usein lajikkeet ryhmitellään yhteisen risteytysalkuperän, samankaltaisen käytön tai samantapaisen ulkonäön perusteella. Ryhmät voidaan nimetä erikseen; esimerkiksi Rosa Rugosa-Ryhmä (huomaa, että kansainvälisten nimistösääntöjen määräyksestä sana ‘ryhmä’ kirjoitetaan tässä isolla alkukirjaimella suomen kielen yhdyssanasääntöjen vastaisesti).

Kasvitieteellisen puutarhan nimikilvet

Olennainen osa puutarhan kokoelmaa ovat nimikilvet. Niitä on vuosikymmenten saatossa tehty monin
eri tavoin – käsin maalaamalla, käsikaivertimella, kaiverrinkoneella, laser-tulostimella – ja monille eri materiaaleille – puulle, metallille, muovilevylle, akryylitarralle. Alla esitellään nykyisin käytössä oleva pysyvän kilven malli. Kokoelmissa voi edelleen nähdä vanhemman mallisia kilpiä, joskin viimeisetkin poistuvat lähiaikoina. Sen sijaan väliaikaisia kilpiä on jatkuvasti näkyvillä. Niitä käytetään, kun uusi kasvi istutetaan kokoelmiin eikä sillä vielä ole pysyvää kilpeä, tai kun kasvia pidetään kokoelmissa vain lyhyen aikaa, esimerkiksi yhden kesän ajan. Väliaikaisten kilpien tietosisältö on pääasiassa sama kuin pysyvien.

Pysyvien kilpien perusväri on valkoinen. Punainen
kilpi annetaan kasvilajeille, jotka luontaisella esiintymisalueellaan ovat uhanalaisia. Kasvihuonekokoelmassa keltainen kilpi annetaan kasveille, joista saadaan jotakin ihmiselle merkittävää tuotetta: ravintoa, lääkettä, kuitua tms.

1. Kasvikannan rekisterinumero. Ensimmäinen osa
   on vuosiluku, jolloin kasvi saatiin kokoelmiin, jälkimmäinen osa juokseva numero kyseisen vuoden sisällä. Osalla vanhoista kannoista on vuosiluvun tilalla merkintä 00ZZ; näiden tarkkaa saapumisvuotta ei tiedetä.
2. Tieteellinen heimonimi
3. Lajin tieteellinen nimi. Ensimmäinen osa on suvun nimi, toinen osa lajiepiteetti. Merkintä indet. (latinan sanasta indeterminatus) tarkoittaa, että kasvia ei ole toistaiseksi tunnistettu eikä siksi voitu nimetä.
4. Lajin suomenkielinen nimi
5. Lajin ruotsinkielinen nimi
6. Lajin levinneisyysalue