Aamulla oli pakko mennä Kaisaniemeen. Merja-puutarhuri oli edellisaamuna laittanut viestin ja kuvia: jadeliaani (Strongylodon macrobotrys 2011-655) kukkii Lummehuoneessa!

Maarten Christenhusz sai kasvin Helsingin kokoelmiin intendenttiaikanaan huhtikuussa 2011 vaihtona Kew’n kasvitieteellisestä puutarhasta. Luonnossa jadeliaani kasvaa Filippiinien trooppisissa sademetsissä. Sademetsien hävitys uhkaa sen kasvupaikkoja. Kew’n kasvi on kerätty Filippiineiltä 1963. Ja nyt tämä hämmästyttäväkukkainen puuvartinen köynnös siis kasvaa ja kukkii Helsingin Kaisaniemessä!

Jadeliaani kasvoi aluksi Palmusalissa, mutta jo syksyllä 2012 Maarten inventoi kasviruukun Lummehuoneesta. Kukkimattomana kasvi on huomiota herättämätön. Kevättalvella 2014 Merja ja Yaiza mittasivat rehevän köynnöksen pituudeksi viisi metriä. Huhti-toukokuun vaihteessa 2014 jadeliaani kukki ensi kerran, siinä oli yksi kukinto.

Huhtikuun puolivälissä 2015 Merja huomasi jadeliaanissa yhdeksän pienellä nupulla ollutta kukintoa. Kukinta alkoi vappuna.

Jadeliaani kuuluu hernekasvien heimoon. Yksittäiset, isot kukat ovat noin 10 senttimetrin mittaiset ja jadenvihreät. Kukat ovat suurina, riippuvina kukintoina. Olin pitänyt kukintoja terttuina (terttu on pitkälapakkoinen kukinto; esimerkiksi herukoilla on terttukukinto), mutta kun etsin tietoja jadeliaanin yksittäisistä kukista ja niiden muodostamista kukinnoista, törmäsin termiin ”pseudoraceme”. Mikä on vastaava suomenkielinen termi? Valeterttu? Miksi valeterttu?  Lopulta oli pakko lähteä Kaisaniemeen ihmettä katsomaan.

Sain Yaizan oppaakseni Lummehuoneeseen. Jadeliaani köynnöstelee huoneen lasikattoa pitkin, ja ensin kukkaan puhjenneet neljä muhkeaa, hehkuvan jadenvihreää kukintoa riippuivat lummealtaan yläpuolella. Pitkäperäiset kukat ovat kukintolapakossa (kaksittain?,) kolmittain tai viisittäin, siitä siis valeterttu (herukan tertussa kukat ovat kukintolapakolla yksittäin), ja kolmikot tai viisikot näyttivät olevan kukintolapakolla kierteisesti.

Kukinta alkaa roikkuvan kukinnon yläosasta: ylhäältä kukkia oli jo varissut, mutta kukinnon alhaalla riippuvassa kärjessä oli vielä nuppuja. Yaiza kertoi, että aamuisin kunkin kukinnon alla on kasa varisseita kukkia. Ja läps, aamukahdeksalta kukkia yhä tipahteli alla olleiden lumpeiden lehdille. Lähimmästä kukinnosta laskin 128 kukkaa ja nuppua sekä kukkaperää, josta kukka oli jo varissut! Yaiza näytti, että myös kukkaperät varisevat, ja nämä kukkaperineen varisseet kukat jäivät laskusta pois.

Seuraava kysymys oli: ovatko kukat yksi- vai kaksineuvoiset? Mikä pölyttää kukat? Voiko jadeliaaniyksilömme tehdä hedelmiä, palkoja? Ison, tukevan kukan purjeen reunat ovat kasvaneet kärkiosastaan yhteen, ja kukka muistuttaa siltä osin käyrää kynttä tai ravun saksea. Kun ratkoin etusaumaa, löysin pussista 10 pitkäpalhoista hedettä. Yhdeksän heteen palhot ovat tyviosastaan kasvaneet yhteen edestä avoimeksi lieriöksi; kymmenes hede on erillään. Heteiden ponnet ovat purjepussin sisällä, lähellä käyrää kynttä. Siitepölyä erittyy runsaasti. Emi löytyi hedelieriön sisältä; luotti ulottuu ponsien tasolle.

Mikä pölyttää tällaisen kukan? Kukkien hohtavan vaaleanvihreä väri ja se, että kukat näyttävät olevan lyhytikäisiä ja kukkivan yöllä, vei ajatukset lepakkoihin. Kew’n sivuilla kerrotaankin pölyttäjinä olevan tiettyjen lepakkojen: nahkasiivet roikkuvat ylösalaisin (eli ilmeisesti pää alhaalla ja peppu pystyssä) ja imevät mettä kukista. Ravintoa hakiessaan ne samalla kuljettavat siitepölyä yhden kukan heteiden ponsista toisen kukan emin luotille.

Kew’ssa oli jo 1995 onnistuttu pölyttämään kukat ja saatu kasvi tuottamaan siemeniä.

Kun jatkan matkaani, huomaan, että nyt kukkiessaan jadeliaani onnistui täysin jättämään varjoonsa Lummehuoneen muutoin itseoikeutetun valtiaan, jättilumpeen. Minkä ihmeen jättilumpeen? Minä olin nähnyt vain jadenvihreää.