Geologian museon pitkäaikainen yli-intendentti, legendaarinen kivitohtori Martti Lehtinen on armoitettu tarinankertoja. Tässä muutamia poimintoja vuosien varrelta.

 

Luut talteen

Paleontologian professori, vaasalaissyntyinen Björn Kurtén (1924–1988) sai 1980-luvulla tutkittavakseen kaksi suurta pahvilaatikollista luita, jotka oli löydetty suohaudasta jostain Hattulasta. Kurtén varmisti, että luut ovat ihmisen luita, eikä niistä muutenkaan mitään ihmeellistä löytynyt. Luut unohtuivat paleontologian museoon, ja Kurténin kuoleman jälkeen ne siirrettiin laitoksen ala-aulan takaosaan kahteen suureen ruskeaan kaappiin. Kosteassa tilassa pahvilaatikot olivat haurastuneet, jolloin kaappia avatessa luita vyöryi kolisten lattialle.

Kyllästyin jonain aurinkoisena kesäpäivänä tilanteeseen ja päätin, että luista on päästävä eroon. Mutta miten, eihän ihmisen luita voi pieteettisyistä kaatopaikallekaan toimittaa? Ja jos luut olisi siellä huomattu, olisi noussut meteli, tullut huhuja joukkomurhasta geologian laitoksella tai museossa. Soitin Museoviraston rakennushistorialle osastolle, joka silloin sijaitsi Ritarihuoneen pohjakerroksessa ja kellarissa. Sieltä luvattiin (laihialais/vaasalaissyntyinen osastonjohtaja Matti Kärki), että he kuljettavat luut Vanajan vanhan kivikirkon lattian alle. ”Mutta tuo ne luut tänne meille Ritarihuoneelle!”  Mutta miten saada luut Ritarihuoneelle?

Ensin ajattelin vetää luut pahvilaatikoissa perässäni. Mutta laatikot olivat jo niin pahasti rikki, että luita olisi voinut tippua kadulle pitkin matkaa. Onneksi löysin Geologian laitoksen ja museon pihalta talonmiehen kottikärryt. Lastasin suorat luut kärryn pohjalle ja pääkallot kuorman päälle. Sain luut mahtumaan kahteen kuormaan. Ensimmäisen kuorman kuljetus portista ulos, pitkin Snellmaninkatua Senaatintorin nurkalle ja Hallituskatua pitkin Ritarihuoneelle onnistui hyvin. Taisin vähän hämmentyneenä hymyilläkin. En vienyt luita kuitenkaan Ritarihuoneen pääovesta sisään vaan siististi takakautta. Toisen kuorman kohdalla tuli vaikeuksia: vanhempi ”krunikalainen” mies huomasi kuorman, pysäytti minut ja kysyi kiihtyneenä: ”Mistäs tässä on oikein kyse?” Selitin, että tässä on kohtaus elokuvasta ”KORJAA LUUSI!” ja näytin valtioneuvoston nurkissa olevia valvontakameroita. Mieskin huomasi kamerat ja poistui vähin äänin. Kukas sitä nyt piilokameraan haluaisi hullun kanssa joutua!

Martti Lehtinen 7.2.2008

 

Ei voimalla vaan järjellä

Kesällä 1995 Geologian museon Viikin D-talon varastotilat kunnostettiin, mm. osittain maapohjainen lattia betonoitiin, yhtenäiseen tilaan tuli valaistus mutta myös väliseiniä jne. Työ tehtiin kesällä, mutta sitä ennen toukokuussa piti varasto tyhjentää.  Apulaisena minulla oli koulusta työharjoittelussa ollut hentoinen noin 15-vuotias neitonen, mutta suurten kaappien ja lohkareitten siirtämiseen sain avuksi yliopiston teknisen osaston muuttomiehiä. He tulivat paikalle maanantaina 8.5. siinä klo 8.30 aikaan, näkivät tilanteen ja vaativat ensimmäiseksi, että paikalle täytyy saada trukki, ”ei näitä muuten voida siirtää.”  Koetin selittää, että kaikki tähän asti ulos konttiin viedyt kivet ja tavarat olin siirtänyt ihan yksin tai työharjoittelijan kanssa.  Mutta he vaativat trukkia ja myös saivat sen. Se tuotiin paikalle siinä kello 10 jälkeen.

Ovensuussa oli hiekkalattialla suuria tynnyrinpuolikkaita täynnä isoja sinisen kirjavia spektroliittikappaleita (Ylämaan anortosiitti-esiintymästä). Trukki kävi alkajaisiksi niiden kimppuun kuin herhiläinen.  Se sai haarukkansa hiekkaan tynnyrinpuoliskon alle ja nosti sen ilmaan. Kaikki näytti hyvältä, mutta kun trukki yritti lähteä liikkeelle, sen pyörät kaivautuivat kuivaan hiekkaan yhä syvemmälle, eikä se päässyt mihinkään. Useiden turhien yritysten jälkeen miehet totesivat, että on tuumaustauon aika ja lähtivät ruokalaan syömään.

Miesten lähdettyä sanoin työharjoittelijalleni, että tulepa kaveriksi, niin näytetään, miten kivi siirtyy!  Meillä oli siellä varastossa nelipyöräiset vedettävät rattaat (puinen lava, siinä vetoaisa ja nurkissa neljä isoa kumipyörää).  Otimme sen käyttöön, tyhjensimme (heittelimme) lohkareet tynnyrinpuoliskoista hiekalle, siirsimme tyhjät puoliskot (pari kerralla) rattaille ja täytimme ne taas lohkareilla.  Vedimme rattaat ulos ja vastaavalla tekniikalla siirsimme tynnyrinpuoliskot konttiin paikalleen.  Puolitusinaa tynnyrin-puoliskoa, myös se trukin haarukkaan jäänyt, oli näin siirretty konttiin ennen kuin miehet palasivat. Odotimme innokkaina miesten paluuta ja ensi kommentteja. Miehet tulivat varastoon sisään ja pysähtyivät ovelle.  Ensimmäinen huomasi ”kadonneet” tynnyrin-puoliskot ja hämmästeli: ”Jumalauta, ne kivet on viety!” Toinen jatkaa: ”Ja vielä ruokatunnilla!”  Kumpikaan miehistä ei kehdannut kysyä, miten temppu oli tehty?  Työharjoittelijaneitoselle, jolla oli naurussa pitelemistä, kuiskasin: ”Kivi siirtyy joskus helpommin järjellä kuin voimalla.”

Martti Lehtinen

 

Kivi kaiken takana

Pappisvirasta eläkkeelle jäänyt eteläpohjalainen rovasti Lauri Lehtola suoritti keväällä 1975 geologian peruskurssin. Lopputentin jälkeen menin rovastin juttusille ja kysyin: ”No, rovasti, miltäs tämä geologia teologista tuntuu?” Hän kertoi kurssin olleen hyvin kiinnostavan ja opettavaisen ja totesi rovastimaisesti sanojaan painottaen: ”Jos minä saisin nyt määrätä uusien teologian opiskelijoiden opetuksesta, niin minä pistäisin heille tämän geologian peruskurssin pakolliseksi!” Hän piti pienen tauon ja jatkoi: ”Tämä on niin yleissivistävää!”

Niin, kivessähän on maailmankuvamme perusteet, sillä kivi muistaa ikänsä, syntynsä ja kokemansa kovat vaiheet. Kivistä, erityisesti meteoriiteista, tiedämme, että aurinkokuntamme ja siinä samassa maapallomme synty alkoi noin 4570 miljoonaa vuotta sitten.

Maa on yhä elävä planeetta: vaikka Suomen ja samalla EU:n vanhimman kiven ikä on 3 500 miljoonaa vuotta, ei maapallolla ole valtameren pohjaa, joka olisi vanhempaa kuin 180 miljoonaa vuotta. Pinnan laatat liikkuvat, repeilevät irti toisistaan, törmäävät toisiinsa, työntyvät toistensa alle ja päälle. Syntyy uutta ja katoaa vanhaa. Esimerkiksi Helsingin ja New Yorkin välimatka kasvaa reilut 2 cm vuodessa. Se tuntuu pieneltä, mutta kun Pohjois-Atlantin synty (repeäminen) alkoi 150 miljoonaa vuotta sitten, niin 150 miljoonaa kertaa 2 cm = 3000 km, ja se on jo valtameri.

Kivestä saamme kaikki metallit ja tärkeät alkuaineet kuparista kultaan ja natriumista fosforiin asti. Kivikunnasta tulee monia mineraaleja, joita käytetään sellaisinaan raaka-aineina, kuten vuorisuola, kvartsi tai kalsiitti eli kalkkikivi. Kivestä saamme myös polttoaineemme kivihiilestä vuoriöljyyn ja uraaniin sekä rakentamisen materiaalit tiilestä betoniin, vessanpyttyihin ja ikkunalasiin.

Kivi suojaa ja kaunistaa, on monin tavoin mukana elämässämme kohdusta (kuivat kondomit on käsitelty talkilla) hautaan (hautapaikka ja -kivi) asti. Sanalla sanoen: kivi on kaiken takana.

Martti Lehtinen, yli-intendentti, Geologian museo

Kirjoittajalle myönnettiin 26.3.2004 Helsingin yliopiston tiedonjulkistamispalkinto, J.V. Snellman -palkinto.

 

Lehmä kerrostalossa

Muutimme juhannukseksi 1971 Espoon Soukkaan (Asunto-osakeyhtiö Itä-Soukka). Olin 1970-luvulla taloyhtiön hallituksen jäsen. Erääseen hallituksen kokoukseen tuli tuolloin eräs D-portaan asukas kertomaan ongelmastaan. Hän oli yöllä herännyt, kun heidän alapuolellaan (3. kerros) ammui lehmä.  Huumorimiehenä asukas oli soittanut Espoon poliisille ja kysynyt: ”Mitä minun pitää tehdä, kun alakerrassa ammuu lehmä?” Poliisi oli arvellut, että ääni voi kuulua ääninauhalta. Mutta asukas selitti: ”Ääni voi toki tulla magnetofonista, mutta kun tänne tunkee navetan hajutkin”. Elettiin energiakriisin aikoja, ja tuuletus oli öisin pois päältä.

Asukas kysymään, mitä Espoon kaupungin järjestyssäännöt sanovat asiasta. Poliisi ei löydä mitään sääntöä, joka kieltäisi lehmän pidon kerrostaloasunnossa: se on siis sallittua (!), mutta myöntää, ettei se oikein järkevältä tunnu. Ehkä taloyhtiön hallitus voisi auttaa asiassa. 

Lehmän asuntoon tuonut asukas oli kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkkä (ent. Liisa Loiva). Hän oli poistanut kylpyhuoneesta ammeen, jolloin siitä tuli kuin lattiakaivolla varustettu pieni navetta. Taloyhtiössä on suuret niin sanotut paarihissit, joihin lehmä mahtuu hyvin, eli Miina ajoi pakettiautonsa oven eteen, talutti lehmänsä ovesta sisään ja hissiin ja toi asuntonsa kylpyhuoneeseen. Kukaan ei ollut keksinyt sitä kieltääkään, joten se oli sallittua.

Taloyhtiön hallitus oli tietenkin heti valmis sorvaamaan yhtiön järjestyssääntöihin lisäpykälän: ”Lehmän pito asunnoissa kielletty.”

Luonnontieteilijänä arvelin kuitenkin, että se voisi olla liian jyrkkä sääntö: Miina voisi vaatia yhtiöltä korvauksia ”taiteellisen luomisrauhansa häiritsemisestä”.  Ehdotuksestani muutimme pykälän muotoon ”Sorkkaeläimien pito asunnoissa kielletty”, jolloin se koski myös sikoja. Vaimo voi väittää miestänsä siaksi ja tähän pykälään vedoten heittää hänet ulos asunnosta! Isännöitsijä ilmoitti tästä pykälästä Miinalle, ja hän poisti lehmänsä kaikessa hiljaisuudessa.

Martti Lehtinen 2009

 

Mente et malleo

Helsingin kivimessut pidettiin aikoinaan Suutarilan koulussa Pohjois-Helsingissä. Siellä luokseni tuli 1. messupäivänä pari lukiolaispoikaa, jotka kyselivät, mitä geologia on ja mitä geologi tekee.  Innostuin kertomaan heille asiasta ja mainitsin mm. että ala on niin hieno, että meillä on tunnuslausekin latinaksi: ”Mente et malleo eli järjellä ja vasaralla.”  Huumorimiehenä lipsautin perään – ” ja mitä vähemmän järkeä sen suurempi vasara”.  Nauroimme leikinlaskulle ja kerroin pojille monesta muustakin kiveen liittyvästä asiasta. Seuraavana päivänä toinen pojista, hän oli selvästi miettinyt asiaa, tuli uudelleen luokseni, ojensi minulle pienen kultasepän tai gemmologin vasaran ja sanoi: ” Viitaten eilisiin puheisiisi sinulle voisi riittää tällainen vasara.”  Minulle tulivat kyyneleet silmiin, teinipojan palaute oli niin hieno ja koskettava.

Martti Lehtinen 15.1.2011

 

Lentorahtia Vaasaan

Kesällä 2006 sain Pohjanmaan museosta Vaasasta pyynnön lainata Bjurbölen meteoriitin pääkappaleen kipsikopiota, joka oli vähän aiemmin palannut lainasta Pariisista, missä oli ollut kertomassa Pariisin suuresta maailmannäyttelystä vuonna 1900 (Muistonäyttely). Vaasassa kipsikopio tulisi juhlistamaan Ostrobotnia Australis -museon uusitun näyttelyn avajaisia, jotka liittyivät kaupungin 400-vuotisjuhliin ja Ruotsin kuninkaan vierailuun.

Veimme meteoriittikopion 13.9.2006 kiireesti ennen puoltapäivää erään kuljetusliikkeen pakettiautolla Helsinki-Vantaan lehtoasemalle rahtitavaraan. Finnairin nuori naisvirkailija suhtautui muoviseen kuljetuslaatikkoomme kuitenkin hyvin nuivasti. Hän ilmoitti heti, kun olimme nostaneet laatikon vastaanottopöydälle: ”Minä en kirjoita tuollaiselle paketille minkäänlaisia rahtikirjoja.”  (Näytteen alkuperäinen kuljetuslaatikko oli kadonnut Pariisin matkalla.) Koetin selittää ystävällisesti, että tässä laatikossa ja tällä lailla pakattuna se tuli kyllä lehtorahtina Pariisista kesällä Helsinkiin, ja että näytteellä olisi nyt vähän kiire Vaasaan.  Mutta virkailija vain jatkoi samaa tylyä linjaansa: ”Noin pakatulle näytteelle minä en kirjoita rahtikirjoja.”  Silloin pohjalainen luonteeni taisi vähän kuohahtaa: en sentään huutanut, mutta vähän asiaa liioittelin ja samalla selkeytin ääntäni: ”Tämä näyte tulee keskipisteeksi näyttelyyn, joka avataan Vaasassa huomenna.  Näyttelyn avaa Ruotsin kuningas.  Johan on kumma, jos tätä ei saada tänään Vaasaan.”  

Silloin tiskin takaa tuli viereeni kaksi Finnairin miesvirkailijaa – luulin jo, että he tarttuvat minuun kiinni ja heittävät miehen ulos koko rakennuksesta, mutta ei – päinvastoin, he olivat hyvin ystävällisiä ja selittivät, että eiköhän tämä saada tänään lähtemään.  Siirryimme laatikon kanssa toiseen huoneeseen ja laitoimme laatikon päälle kappaleen aaltopahvia ja teippiä, ja, katso, se kelpasi virkailijalle! Rahtikirjat kirjoitettiin, ja laatikko oli jo parin tunnin kuluttua intendentti Sonja Österholm-Granqvistilla Pohjanmaan museossa Vaasassa, ja juhlanäyttely saatiin kuntoon.

Martti Lehtinen 2010

 

Kasvavat kivet

Olin Suomen Turussa joskus 2000-luvun alussa kertomassa ihmisille kivestä. Mukanani oli epätavallisen kauniita kuutiomaisia rikkikiisukiteitä, "hupsun kultaa", särmäpituus noin 5 cm, Andalusiasta. Luokseni tuli vanha herra, joka kiteet nähdessään kysyi Turun murteella, jota en osaa mutta ymmärrän: "Miten sä noita teet?"  Koetin kertoa, etten ole niitä tehnyt, vaan ne ovat luonnossa kasvaneet sellaisiksi.  Hän kiivastui: "Älä mies valehtele, eiväthän kivet voi kasvaa!"  Kerroin hänelle, miten rikkikiisukide kasvaa, kun rauta- ja rikkiatomit järjestyvät, eli kuinka kiveen kätkeytyvän kauneuden takana (tai sisällä) on oikeastaan äärimmäisen tiukka kuri ja järjestys, siitä seuraa ulkoinen kauneus. Hän lähti ja sanoi lähtiessään: "Kyllä mä nyt alan uskoa, ettet ole tehnyt näitä."

Mies palaa iltapäivällä uudestaan noin 50-vuotiaan rouvan kanssa.  Rouva osoittautui hänen tyttärekseen. Mies kertoo tyttärelleen minua osoittaen: "Kato, mitä olen tänään oppinut.  Ei tuo mies ole näitä kiviä tehnyt, ne ovat kasvaneet tällaisiksi. Suorastaan liikutuin, kun hän sanoi tyttärelleen lopuksi: "Ajattele, minä vanha mies sain vielä ennen kuolemaani oppia tällaisen luonnon ihmeen, kivet kasvavat!"  

(Vastaavan asian sain kokea jo 1980-luvulla Utajärven kivimessuilla, kun paikallinen emäntä väitti minua valehtelijaksi, kun kerroin kvartsikiteiden kasvusta, mutta arvelin silloin, että emännän käsitys johtui lestadiolaisuudesta, onhan seutu vahvaa lestadiolaisaluetta, enkä ruvennut hänen kanssaan asiasta kiistelemään.) 

Martti Lehtinen 2010

 

Kiven näkeminen

Yksi tavoitteistani on ollut vaikkapa vain omassa pihassa tai kivikierroksilla kaupungissa tai luonnossa avata ihmisten silmät näkemään kiven merkityksen ja myös kiveen kätketyn kauneuden.  Kiveä voi myös lukea kuin avointa kirjaa, ja näin kertoa siitä.  Tämä vaatii tietysti vähän ammattitaitoa ja kokemustakin. Harva osanottaja kierroksella on tullut ajatelleeksi, miten kivi on kaiken takana.

Kivestä saamme polttoaineemme, kuten nimet kivihiili, vuoriöljy ja maakaasu jo kertovatkin, mutta myös turve (turvegeologia) ja uraani tulevat kivestä. Samoin kaikki metallit alumiinista rautaan ja kuparista kultaan saadaan kivestä samoin kuin raaka-aineet lannoitteisiin ja kemian teollisuuteen saadaan kivestä..  Kivi on mukana hammastahnassa (kalsiitti), puuterissa (talkki) sekä terveydessämme (pohjavedet ja radonongelma).  Kivi on tärkeä rakennusmateriaali niin rakennuksissa, teissä, metrossa kuin luolastoissakin.  Kiven sisään sijoitetaan valtakunnan salaisuudet, se suojaa meitä pahalta (vangit ovat ”kiven sisässä”), pommituksilta ja myrkkylaskeumilta. Se on mukana jo ennen syntymäämme (kuparikierukka tai talkilla käsitellyt kondomit9 ja kuoleman jälkeenkin (hiekka siunaustilaisuudessa, hautausmaat ja hautakivet).

Näistä asioista voidaan kivikierroksella keskustella samalla kun opitaan tuntemaan kiviä, mineraaleja, arkkitehtuuria ja kulttuurihistoriaakin.

Niin, miksi Ateneumin päätykolmiossa lukee: ”Concordia res parvae crescum”?

Parhaimmillaan kivikierros on antoisa niin vetäjälle kuin osanottajillekin. Kysymyksiä esitetään ja keskustellaan, huumorikin kukkii. Paras kiitos kivikierroksen jälkeen taisi 1990-luvulla sisältyä vanhan herran sanoihin Kansallisteatterin edessä: ”Olen koko elämäni asunut tässä Rautatientorin äärellä. Tänään näin sen. Kiitos!”

Martti Lehtinen 2010

 

Mielenkiintoisia kiviä

Elettiin kesää 2000, jolloin osoitettiin mieltä VR:n makasiinien puolesta. Olin sunnuntaina 17.9. klo 12.00 juuri aloittanut Helsingin keskustan (Rautatientori) kivikierrokseni Aleksis Kiven patsaalla. Osanottajia oli noin 30. Paikalle tulee vähän vanhempi innokas naishenkilö, joka vetäen ostoskärryjä perässään tulee eteeni ja ilmoittaa tomerasti: ”Anteeksi, että keskeytän, mutta tämä joukko tulee varmaan kello yhdeltä mielenosoitukseen VR:n makasiinien puolesta.” Kiitän rouvaa ilmoituksesta, mutta epäilen, ettemme ehdi ennen kello yhtä kivikierrostamme lopettaa.

Rouva jää mukaan kivikierrokselle. Hän ottaa aktiivisesti osaa ja kyselee paljon - monien mielestä liiankin paljon - ihan muistakin asioista kuin kivistä. Kellon lähestyessä yhtä olemme asemahallissa ja ilmoitan rouvalle, että hänelle alkaa tulla kiire mielenosoitukseen. (Taka-ajatuksenani oli, että hän lähtisi ja jättäisi meidät muut rauhaan.) Mutta yllättäen rouva ilmoittaakin: ”Kyllä niihin mielenosoituksiin aina ehtii. Nämä kivet ovat paljon mielenkiintoisempia.” Ja hän oli mukana kivikierroksella loppuun asti.

Martti Lehtinen 2010

 

Opetusta

1990-luvulla otin museoon tulevat koululaisryhmät vastaan aina Arppeanumin (Snellmaninkatu 3) ala-aulassa ja kerroin heille lyhyesti rakennuksen historiasta. Helsinkiläiskoulun 9-luokkalaiset ryhmittyivät opettajan johdolla kaareksi aulaan, kun laskeuduin portaita heidän eteensä. Joukosta astui yllättäen esiin reppuselkäinen poika, pyllisti minuun päin ja pieraisi kuuluvasti. Osaa joukosta moinen temppu nauratti, osaa, kuten opettajaa, hävetti. Kun poika kääntyi taas minuun päin, sanoin kuuluvasti: ”Oho, sinä laskit koko sivistyksesi ulos, eikä tuo vaikuttanut kovin korkeatasoiselta.”

Huomasin, että poika halusi saada huomiota osakseen, ja pidin tunnin museokierroksella huolta, että hän myös sai sitä – mutta positiivisella tavalla. Hän sai haistella ja maistella kiviä, tunnistaa niitä, kertoa luokalle, että Vesuviuksen vulkaaninen salmiakki on valkoista, siinä kun ei ole lakritsia väriä antamassa. ’Jalokivitesti’ teki häneen vaikutuksen, muutkin halusivat kokea saman, silikonivahan ominaisuuksista hän innostui jne. Luokan lähtiessä hän jättäytyi viimeiseksi ja sanoi hiljaa: ”Kiitos opetuksesta.”

Martti Lehtinen