Luonnontieteellisen museon historiaa
Kirahveja kimnaasissa
Luonnontieteellisen museon rakennus on ollut osa Helsingin katukuvaa jo vuodesta 1913. Yli satavuotias rakennus on säilyttänyt julkisivunsa miltei alkuperäisessä asussaan läpi kirjavien vuosikymmenien.
Rakennus suunniteltiin alun perin uudenaikaiseksi, venäläiseksi poikakouluksi. Kouluna rakennus ehti kuitenkin toimia vain nelisen vuotta. Suomen itsenäistymisen (1917) jälkeen kimnaasirakennus palveli ensin Helsingin jääkäriprikaatia ja armeijan esikuntaa ennen kuin tarjosi tilat Suomen ensimmäiselle kadettikoululle. Helsingin yliopisto osti rakennuksen valtiolta vuonna 1923 ja sijoitti sinne eläintieteelliset kokoelmansa – kimnaasi muuttui museoksi.
Aleksanterin kimnaasi 1913–1917
Kadettikoulu 1919–1923
Eläinmuseo 1923–1995
Luonnontieteellinen museo 1996–
Aleksanterin kimnaasi 1913–1917
Vuonna 1870 perustetun Aleksanterin kimnaasin tilat sijaitsivat alun perin Heikinkadulla eli nykyisellä Mannerheimintiellä. Koulun tilat alkoivat kuitenkin käydä ahtaiksi, ja vuonna 1908 koulun silloinen rehtori Victor V. Belevitš anoi kaupungilta tonttia uutta koulurakennusta varten. Vasta uudelleen asemakaavoitettu Etu-Töölön kaupunginosa tuntui luontevalta valinnalta uuden koulun sijainnille. Lähellä sijaitsivat niin venäläisten Turun kasarmialue Kampissa kuin Arkadian vehreät puutarha-alueet. Rehtori Belevitšiä onnisti, ja koulu sai käyttöönsä seitsemän tonttia korttelista numero 404.
Rehtori Belevitš laati itse uuden kimnaasirakennuksen toiminnalliset ja periaatteelliset suunnitelmat. Rakennuksen viralliset pohjapiirustukset sekä julkisivun suunnitteli pietarilainen opetusneuvos Lev Siško. Siškon apulaisena ja rakennustöiden valvojana toimi toinen pietarilainen arkkitehti Mihal Tšaiko.
Uhkea koulutalo valmistui Arkadiankadulle korttelinsa ensimmäisenä rakennuksena. Sen arvokkaat vihkiäiset pidettiin 28.12.1913 vastavalmistuneessa, suuressa juhlasalissa. Upouusi kimnaasirakennus omistettiin edesmenneelle Venäjän keisari Aleksanteri II:lle. Pääoven yläpuolta koristavat keisarilliset tunnukset, kruunu ja monogrammi, näkyvät kuvassa, jossa koulun vanhimmat oppilaat seisovat uuden kimnaasirakennuksensa edessä.
Poikkeuksellinen uusbarokki
Kimnaasirakennuksesta tehtiin poikkeuksellisen edustava. Jyhkeän rakennuksen tarkoituksena oli ”kestää kokonainen vuosisata”. Se edustaa Helsingissä harvinaista uusbarokkityyliä, joka ei ollut tyypillistä vuosisadan vaihteen venäläiselle rakentamiselle. Ehkä juuri siitä syystä rakennus säästyi itsenäisen Suomen alkuaikojen myllerryksissä lähes muuttumattomana, päinvastoin kuin monet muut Venäjän vallasta muistuttavat rakennukset.
Koulun komea juhlasali sijaitsi kolmannessa kerroksessa Arkadiankadun varrella. Sali oli korkea ja holvikattoinen. Sen länsipäädyssä sijaitsi esiintymislava ja itäpäädyssä musiikkilehteri, jonne pääsi avaran porraskäytävän kautta.
Uusinta uutta koulumaailmassa
Uusi koulurakennus oli monessa suhteessa hyvin edistyksellinen. Luokkahuoneet olivat suuria ja avaria ja ne oli järjestetty luokkajaon sijasta eri oppiaineiden mukaan. Kymnaasiaikana pojat opiskelivat muun muassa latinaa, piirustusta, liikuntaa, luonnontieteitä, maantiedettä ja kemiaa.
Luokat sijaitsivat Nervanderinkadun suuntaisen kolmikerroksisen siiven käytävien varrella. Nuoremmat oppilaat opiskelivat toisessa ja vanhemmat kolmannessa kerroksessa. Avarat käytävät toimivat välituntitiloina.
Sallikaa lasten tulla minun tyköni
Kimnaasin uskonnonopetuksen luokkahuoneena toimi pieni kirkkosali ja ortodoksinen kappeli rakennuksen kolmannen kerroksen siivessä. Kirkkosalin ja kappelin paikka erottuu edelleen rakennuksen molemmissa julkisivuissa, vaikka katolla sijainnut suuri risti onkin poissa. Sisäpihan puolella kirkkosalin kohdalla on seinässä yhä nähtävissä ortodoksinen risti, jonka poikkipuu on jostain syystä väärinpäin.
Nervanderinkadun puolella kappelin kaarisyvennyksessä sijaitsi kookas lattiakiota eli ikonikaappi. Ikonikaapissa oli romanttista tyyliä edustava ikoni, jonka aiheena oli ”sallikaa lasten tulla minun tyköni”. Tämä vuodelta 1870 oleva ikoni on nykyisin esillä alkuperäisessä ikonikaapissaan Uspenskin katedraalissa Helsingissä. Kirkkosalin uskonnolliset seinämaalaukset maalattiin vasta myöhemmin kimnaasin toiminnan aikana.
Kymnaasiajan ortodoksisesta uskonnosta kertoo myös monessa vanhassa valokuvassa näkyvä Pyhän Kazanin Jumalanäidin ikoni, jolle kappeli ja sen myötä koko koulurakennus on pyhitetty. Luonnontieteellisen museon remontin yhteydessä taloon hankittiin toisinto ikonista ja se on esillä Suomen luonto -näyttelyssä.
 |
 |
Kadettikoulu 1919–1923
Aleksanterin kimnaasi tuli tiensä päähän, kun Suomi itsenäistyi vuonna 1917. Silloin kaikki venäläiset laitokset lakkautettiin ja niiden omaisuus siirtyi sotasaaliina Suomen valtiolle. Itsenäistymisen tiimellyksessä kimnaasiin pääoven yläpuolelta poistettiin Venäjän keisarin tunnukset.
Kimnaasin tiloihin majoittui ensin Helsingin jääkäriprikaati ja sitten nuoren Suomen armeijan Ylipäällikkö esikuntineen. Vuonna 1918 rakennuksessa toimi valkoisen armeijan lääkintäosasto. Itsenäisessä Suomessa tuli voimaan yleinen asevelvollisuus ja valtio käynnisti sotakouluopetuksen. Kimnaasi muuttui koulusta Suomen ensimmäiseksi kadettikouluksi tammikuussa 1919.
Kadettielämää
Uuteen upseerikoulutukseen oli paljon innokkaita tulijoita. Ensimmäinen vuosikurssi muodostui enimmäkseen jo jonkinlaista sotilaskoulutusta saaneista nuorukaisista. Koulussa noudatettiin puolitoista vuotta kestävää kahden vuosikurssin järjestelmää ja opetuskielenä oli suomi.
Oppiaineina olivat muun muassa taktiikka, kielet, matematiikka, sotahistoria, linnoitusoppi, aseoppi, hippologia (hevostiede) ja sotalait. Käytännön aineina olivat muun muassa kenttä- ja aseharjoitukset, joita pidettiin viereisellä Turun kasarmin kentällä Kampissa.
Kadettikomppania majoitettiin kahdeksaan entiseen kimnaasin luokkahuoneeseen toiseen ja kolmanteen kerrokseen. Kuhunkin tupaan mahtui 14–15 kadettia, joilla jokaisella oli oma sänky, jakkara ja kaappi.
Kadettikoulussa elettiin hyvin kurinalaista elämää. Pääovella seisoi jatkuvasti vartiossa vahti, joka tarkisti sisäänpyrkijöiden kulkuluvan.
Katolla oleva torni toimi arestihuoneena, karsserina. Vielä 2000-luvun alussa tornin seinissä oli nähtävissä arestissa istuneiden kadettien seinäkirjoituksia. Nyt valmistuneen remontin yhteydessä kadettien nimikirjoituksia löytyi myös juhlasalin parvelta.
Kadettikoulussa pidettiin kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä, suuret tanssiaiset. Ensimmäisiä tanssiaisia 24.3.1919 kunnioitti läsnäolollaan yksi Suomen historian merkkihenkilöitä, valtionhoitaja ja ratsuväen kenraali Carl Gustaf Emil Mannerheim.
Eläinmuseo 1923–1995
Kadettikoulu muutti kimnaasirakennuksesta vain muutaman vuoden toiminnan jälkeen. Rakennuksen uusi omistaja oli Helsingin yliopisto, joka osti valtiolta vuonna 1923 koko Arkadiankadun korttelin numero 404. Kortteli rakennuksineen tuli kipeään tarpeeseen, sillä yliopiston eläintieteen laitos ja sen kansalliskokoelmat sijaitsivat hajallaan ja ahtaasti. Kimnaasin tie luonnontieteelliseksi museoksi oli alkanut!
Muuttoliike Victor Ek tarjosi ystävällisesti automobiiliinsa Helsingin yliopiston käyttöön, ja täytetyt eläimet matkasivat komeasti Senaatintorin varrelta Pohjoiselle Rautatiekadulle. Muuttokaravaani herätti huomiota Helsingin kaduilla ja tapahtuma on taltioitu niin Helsingin Sanomien kuin Victor Ekin kuva-arkistoonkin.
Muutaman vuoden järjestelyn ja näytteiden kunnostamisen jälkeen eläinmuseo avattiin yleisölle vuonna 1925.
Kymnaasin luokkahuoneet muuttuivat kokoelma- ja työtiloiksi, mutta juhlasali ja luokkasiiven leveät käytävät saivat uuden tehtävän näyttelysaleina. Lintukokoelmat järjestettiin museon toiseen kerrokseen ja nisäkäskokoelma vanhaan juhlasaliin. Uusista näyttelysaleista hyötyivät myös talon tutkijat ja opiskelijat, sillä osa näytteistä oli ollut siihen asti jopa tutkijoiden ulottumattomissa, laatikoihin pakattuna.
Kokoelmat karttuvat…
Nykyisten eläinmuseon kokoelmien perustan muodostaa Societas pro fauna et Flora Fennica -seuran vuonna 1858 Helsingin yliopistolle lahjoittama eläinkokoelma. Lahjoitusten lisäksi museon kokoelmia on erityisesti 1800-luvulla kartutettu myös ostamalla ja vaihtamalla. Myös metsästys ja erilaiset keruuretket ovat vuosikymmenien varrella kartuttaneet luonnontieteellisiä kokoelmia. Nykyisin kokoelmia varten ei kuitenkaan enää metsästetä, vaan ne karttuvat lahjoituksista ja yksityisten ihmisten lähettämistä, kuolleina löydetyistä eläimistä.
Museon kokoelmiin ostettiin 1950-luvulla anatomian professori Evert Julius von Bonsdorffin suuri luustokokoelma. Sitä varten kolmannen kerroksen suuri juhlasali jaettiin 1960-luvun taitteessa betonisella välipohjalla kahteen kerrokseen. Luurangot täyttivät museon uuden neljännen kerroksen näyttelytilan.
Nykyinen, ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva Luut kertovat -näyttely perustuu kuvissa näkyvään vanhaan Bonsdorffin luustonäyttelyyn.
…ja rakennus muuttuu
Kiihkeällä 1960-luvulla museorakennuksen sisätilat alkoivat muuttua: juhlasalin välipohjan lisäksi rakennettiin muihinkin korkeisiin tiloihin erilaisia parvia ja työtiloja pilkottiin väliseinillä pienemmiksi. Vanhan ortodoksisen salin uskonnolliset seinämaalaukset peittyivät valkoisen maalikerroksen alle ja ensimmäisen kerroksen voimisteluluokka muutettiin luentosaliksi.
Museo avautuu ja näyttelyt uudistuvat
Eläinmuseon ja sen kokoelmien tärkein tehtävä vuosikymmenien ajan oli palvella ensisijaisesti yliopiston opiskelijoita ja tutkijoita. Näyttelyt olivat alussa auki vain sunnuntaisin ja silloinkin vain neljän tunnin ajan. Yleisö sai ihmetellä tieteellisessä järjestyksessä esiteltyjä, puupalikoiden päällä seisovia lintuja, jäykkiin asentoihin topattuja afrikkalaisia leijonia, olkia pursuavia krokotiileja, lasipurkeissa ja formaliinissa uivia kaloja tai muita kummajaisia, kuten täytettyä kaksipäistä vasikkaa.
Vähitellen näyttelyiden merkitys ihmisten valistajana ja tiedon välittäjänä kasvoi. Vanhat vitriinit vaihtuivat kokonaisia maisemia ja eläimiä luonnonmukaisissa ympäristöissä esitteleviksi dioraamoiksi ja pelkkiä lajitietoja luettelevista teksteistä kuoriutui tarinoita. Satunnaisten sunnuntaikävijöiden sijasta museo alkoi täyttyä koululuokista ja perheistä. Kävijöitä tuli Helsingin lisäksi eri puolilta Suomea, aina pohjoisimmistakin kolkista.
Näyttelyiden määrätietoinen kehittäminen alkoi Luonnontieteellisen keskusmuseon ja erityisen näyttelyjaoston perustamisen myötä vuonna 1988. Ensimmäinen suuri erikoisnäyttely (1994) kertoi dinosauruksista. Näyttely oli auki puoli vuotta ja se kolminkertaisti museon vuosittaisen kävijämäärän. Kiinalaisia dinosauruksia kävi ihmettelemässä noin 148 000 kävijää!
Konservointitaidon mestareita
Museon henkilökuntaan on kuulunut useita lahjakkaita ja myös kulttuurihistoriallisesti merkittäviä henkilöitä. Tunnetuimpia heistä lienee taiteilija ja ornitologi Magnus von Wright (1805–1868). Hän toimi museon konservaattorina vuosina 1845–1868. Museon kokoelmiin kuuluu useita satoja hänen täyttämiään lintuja.
Kuvanveistäjä Jussi Mäntynen (1886–1978) toimi eläinmuseon konservaattori vuosina 1919–1939. Hän kuvasi eläimiä yleensä ryhmissä ja tiettyyn tapahtumaan sijoitettuna, mikä oli uutta tuon ajan luonnontieteellisessä museossa. Mäntynen onnistui vangitsemaan eläinten liikkeen ennennäkemättömällä tavalla, kuten kuvan dioraaman karhujen. Museorakennuksen edessä seisova pronssinen hirvipatsas on myös Jussi Mäntysen taidonnäyte.
Taiteilija John Grönvall (1895–1979) muistetaan museolla taustamaalauksistaan. Tämä vuonna 1963 maalattu pastellisävyinen suomaisema oli taustana nisäkässalin hirville ja metsäpeuroille.
Aulan vaihtuva vastaanottokomitea
Ala-aulan portaiden kaarteessa kävijöitä vuosien varrella ollut vastaanottamassa useita mieleen painuneita eläimiä. Alun perin aulassa seisoi eläinmuseon symbolina tunnettu, kuvanveistäjä Jussi Mäntysen tekemä hirvipatsas. Hirveä seurasi presidentti Urho Kekkosen ampuma villisika. Vuodesta 1989 kävijät kohtasivat ala-aulassa aikuisen afrikannorsun, joka palasi remontin jälkeen paikoilleen vuonna 2010. Mäntysen hirvipatsaan pronssivalos sijoitettiin 1970-luvun alkupuolella rakennuksen edustalle, josta sen tapaa tänä päivänä edelleen.
Luonnontieteellinen museo 1996–
Uudistuvien näyttelyiden myötä eläinmuseon nimi alkoi kuulostaa harhaanjohtavalta. Eläinten lisäksi museon näyttelykokonaisuuksista löytyi myös kasveja ja kiviä, ja yhä useammin näyttelyt kertoivat erilaisista luonnonilmiöistä. Vanha kimnaasirakennus saikin juhlavasti uuden nimen, Luonnontieteellinen museo.
Näyttelyiden ohella Luonnontieteellinen museo tunnetaan monipuolisista yleisötapahtumista, opastuksista ja työpajoista.
Peruskorjaus ja paluumuutto 2005–2008
Vaihtuva vuosituhat toi tullessaan suuria muutoksia. Museorakennuksessa toiminut yliopiston eläintieteen laitos opiskelijoineen muutti uudelle kampusalueelle Helsingin Viikkiin vuonna 2002. Lähes satavuotias rakennus alkoi antaa merkkejä remontin tarpeesta, ja niinpä Helsingin yliopisto käynnisti syksyllä 2005 mittavan urakan, rakennuksen täydellisen peruskorjauksen.
Koko museorakennus tyhjennettiin pannuhuoneesta ullakolle viimeistä nurkkaa myöten ja museo suljettiin yleisöltä lähes kolmeksi vuodeksi. Suururakan rakennussuojelullisena lähtökohtana oli ”kuoria esiin” rakennuksen alkuperäiset näyttävät tilat. Toiminnallisena lähtökohtana oli samalla luoda rakennuksen näyttely- ja tutkimustoiminnalle modernit ja muunneltavat tilat.
Huoneita jakaneita väliseiniä ja parvia purettiin. Neljännen kerroksen pahasti kuopalle painunut betoninen välipohja sai lähteä, jolloin juhlasali palasi entiseen lähes 12-metriseen loistoonsa. Juhlasalin ohella aula ja portaikko palautettiin lähelle alkuperäistä asuaan. Eri puolilta museota rakenteiden alta paljastui mm. vanhoja piiloon muurattuja kaariovia ja -ikkunoita sekä seinä- ja kattorakenteita.
Kaikkiaan rakennuksesta entisöitiin 253 vanhaa puuikkunaa ja satakunta ovea. Alkuperäiset laattalattiat ja tammiset kalanruotoparketit säilytettiin ja kunnostettiin.
Näyttelyt
Luonnontieteellisen museon näyttelyt ovat vallanneet kaikki museon kolme kerrosta. Lisäksi yleisöllä on pääsy myös neljännen kerroksen parvelle, jossa kerrotaan museorakennuksen vaiherikkaasta historiasta ja josta voi katsella ylävinkkelistä dinosauruksia ja muita elämän historian ihmeitä. Pysyvien näyttelyiden lisäksi museossa on myös vaihtuvia näyttelyitä, jotka ovat vuosien saatossa esitelleet esimerkiksi laivaeläimiä tai Afrikan monimuotoista luontoa ja sen tutkimusta.
Pysyvät näyttelyt: