Suomalaiset sammaltutkijat
Monilla suomalaisilla sammaltutkijoilla on ollut suuri merkitys sammaltutkimuksen perinteen muodostumiselle samoin kuin kokoelmien kartunnalle. Merkittäviä sammaltutkijoita ovat olleet: Sextus Otto Lindberg, Harald Lindberg, Viktor Ferdinand Brotherus, Hans Robert Buch, Heikki Roivainen, Mauno Johannes Kotilainen, Antero Vaarama, Risto Tuomikoski, Timo Koponen ja Pekka Isoviita.
Kirjallisuutta
- Piippo, S. 1996: The past, present and some future aspects of the Finnish bryology. - State of Nordic bryology today and tomorrow. Abstracts and shorter communications from a meeting in Trondheim December 1995. NTNU Vitensk. Mus. Rapp. Bot. Ser. 1996-4: 6-14.
- Piippo, S. 1999: Timo Koponen 60 years. - Teoksessa: Enroth, J., Hyvönen, J. & Piippo, S. (toim.), Timo Koponen Festschrift. - Bryobrothera 5: 1-15. 1999.
Sextus Otto Lindberg
Sextus Otto Lindberg syntyi vuonna 1835 ja kuoli 1889. Hän oli alkujaan ruotsalainen lääketieteen tohtori. Hän tuli Helsingin yliopiston kasvitieteen professoriksi vuonna 1865 viran ainoana hakijana ja toimi virassa kuolemaansa saakka.
Kasvitieteilijänä S. O. Lindberg oli itseoppinut. Koulupoikana opettajansa K. F. Thedeniuksen opissa hän oli kehittynyt hyväksi sekä kukkakasvien että sammalten tuntijaksi. Jo nuorena hän saavutti aseman Fennoskandian parhaana sammalten tuntijana.
Lindberg kuvasi noin 50 tieteelle uutta lajia melko hyvin tunnetusta Fennoskandiasta. Hänen suurimmat ansionsa ovat maksasasammaltutkimuksen alalla. Hänen Euroopan maksasammalten taksonomiaa ja nimistöä koskevat tutkimuksensa loivat pohjan maksasammalten luokittelulle.
Lindberg loi tieteellisen sammaltutkimuksen Suomeen. Hän kokosi laajan ja kattavan herbaarion, kaikkiaan 47 758 sammalnäytettä, jotka edustavat 5046 lehti- ja maksasammallajia. Näistä 23 763 näytettä 921 lajista on peräisin Fennoskandiasta. Koska Lindberg oli hyvin kiinnostunut nimistöstä, hänen kokoelmansa sisältää hyvin paljon tyyppiaineistoa. Tyyppinäytemenetelmän tultua kansainvälisesti hyväksytyksi 1930-luvulla, Lindbergin herbaariosta tuli merkittävä lähde nimistötutkimukselle.
Lisäksi hän oli jo kouluvuosistaan alkaen ollut kirjeenvaihdossa lukuisten ulkolaisten sammaltutkijoiden kanssa vaihtaen näytteitä ja eripainoksia. Vaihtamalla hän sai arvokkaita näytteitä, mm. lukuisia tyyppinäytteiden kaksoiskappaleita, jotka olivat peräisin Etelä-Amerikasta, Jaavalta, Australiasta, Uudesta Seelannista ja Japanista asti. Erityisen merkittäviä ovat hänen Siperiaa, Venäjän Kauko-Itää ja Japania koskevat tutkimuksensa. Ehkä arvokkain hänen Helsinkiin hankkimansa näyte-erä oli Oxfordin kasvitieteen professori Johann Jakob Dilleniuksen kokoelman melko kattava kaksoiskappalekokoelma. Itse Lindberg teki vain kaksi tutkimusmatkaa Fennoskandian ulkopuolelle, Iso-Britanniaan ja Irlantiin.
Lindberg oli tavattoman kiinnostunut sammalten nimistöstä ja käytti paljon aikaa löytääkseen omasta mielestään laillisen nimen kullekin lajille ja suvulle. Tätä varten hänen piti saada käsiinsä kaikki vanha sammalia käsittelevä kirjallisuus. Hän joko itse osti vanhaa kirjallisuutta tai ostatti sitä kasvitieteen laitoksen kirjastoon. Hänen ansiostaan monet harvinaiset sammalia käsittelevät teokset jopa 1600-luvulta löytyvät Helsingistä.
Kokoelmansa ja bibliofiilisten taipumustensa vuoksi, sekä siirtämällä tietonsa ja taitonsa edes yhdelle oppilaalle eli Viktor Ferdinand Brotherukselle hän loi vankan pohjan suomalaiselle sammaltutkimukselle. Hän kirjoitti noin 250 tieteellistä tutkimusta.
Lindberg korosti sekä putkilokasvien että sammalten tuntemista maastossa. Opettajanakin hän oli parhaimmillaan maastossa. Tämä maastotuntemuksen perinne elää yhä. Lindberg tunnettiin yleisesti joko S. O. Lindberginä tai Mossberginä.
Kirjallisuutta
- Buch, H. 1935: Die Leistungen S. O. Lindberg´s als Bryologe. - Ann. Bryol. 8: 22-30.
- Elfving, F. 1935: Zu S. O. Lindberg´s hundertstem Geburtstag. - Ann. Bryol. 8: 63-73.
- Koponen, T. 1989: Viktor Ferdinand Brotherus, nuorempi lehtori. - Teoksessa: Löytönen, M. (ed.), Matka-arkku. Suomalaisia tutkimusmatkailijoita. Sivut 78-103. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
Harald Lindberg
Harald Lindberg, Sextus Otto Lindbergin poika, syntyi vuonna 1871 ja kuoli 1963. Vuonna 1910 Helsingin yliopiston kasvimuseoon perustettiin kustoksen (nyk. osastonjohtaja) virka ja sen ensimmäiseksi haltijaksi tuli H. Lindberg, joka vuotta aiemmin oli väitellyt tohtoriksi Pohjois-Euroopan poimulehdistä. Hänen tieteellinen tuotantonsa on hyvin laaja-alainen ja käsittää paljon julkaisuja (310), joista 28 on suoranaisesti sammalista. Alussa isän vaikutus painoi sammaltutkimuksen puoleen, mutta S. O. Lindbergin kuoltua jo varhain Harald Lindberg siirtyi myöhemmin pääasiallisesti muihin kasviryhmiin kuten voikukkiin ja hierakoihin. Sammalista hän kirjoitti mm. suosammalista ja rahkasammalista.
Harald Lindberg retkeili hyvin laajalti, Fennoskandian lisäksi mm. Tunisiassa ja Sisiliassa, Espanjassa ja Marokossa, Balkanilla, Kyproksella ja Brittein saarilla.
Kirjallisuutta
- Marklund, G. 1963: Harald Lindberg. - Luonnon Tutkija 67: 108-110.
Viktor Ferdinand Brotherus
Brotherus syntyi Ahvenanmaalla 1849 ja kuoli 1929. Valmistuttuaan filosofian kandidaatiksi 1870 hän aloitti lääketieteen opinnot, mutta joutui ne pian keskeyttämään verenmyrkytyksen vuoksi. Vuosina 1871-1878 hän toimi opettajana eri kouluissa, kunnes vuonna 1878 siirtyi Helsingin ruotsalaiseen tyttökouluun kollegan virkaan (vastannee nuoremman lehtorin virkaa), jossa hän toimi eläkkeelle jäämiseensä asti v. 1917 opettaen luonnonhistoriaa ja matematiikkaa. Filosofian tohtori Brotheruksesta tuli 1884 ja professorin arvon hän sai 1921. Koskaan hänellä ei ollut yliopistollista tointa tai virkaa. Kuollessaan hän oli tuolloin tiedemiespiireissä oman tutkimusalansa ehdoton huippu, Altmeister der Bryologi. Hän oli aikoinaan huomattavimpia kansainvälisesti arvostetuista tiedemiehistämme, mutta kotimaassaan hän ei saanut riittävää tunnustusta ja tukea osakseen.
Brotherus jatkoi S. O. Lindbergin aloittamaa tapaa tutkia sammalia luonnossa. Aluksi hän retkeili Etelä- ja Keski-Suomessa. Ensimmäisen pidemmän tutkimusmatkansa hän teki Kuolan niemimaalle v. 1872. Hän teki myös kaksi muuta tutkimusmatkaa Kuolaan, vuosina 1885 ja 1887. Näiden kolmen Kuolan matkan tuloksena syntyi selvitys Kuolan alueen sammalkasvistosta eli Musci Lapponiae Kolaensis.
Brotherus teki myös kaksi matkaa Kaukasukselle, toisen 1877 ja toisen 1881. Näiltä retkiltään hän sai laajan aineiston alueelta, jonka sammalista ei aikaisemmin oltu julkaistu juuri lainkaan tietoja. Brotheruksen väitöskirja vuodelta 1884 perustuu tähän Kaukasuksen materiaaliin. Hän julkaisi Kaukasukselta myös 520 sammalta koskevan tutkimuksen. Vuonna 1896 hän teki viiden kuukauden keruumatkan Keski-Aasiaan.
Kaukasukselta julkaistut teokset vakiinnuttivat Brotheruksen maineen maailmalla ja hän alkoi saada yhä enemmän määrityspyyntöjä. Helsinkiin alkoi tulla yhä enemmän näytteitä, mutta Brotherus myös itse osti näytteitä yksityisiltä tutkimusmatkailijoilta ja keräilijöiltä. Brotheruksen julkaisutoiminta laajeni vastaavasti.
Vuonna 1899 Berliinin kasvitieteellisen puutarhan ja Kasvimuseon johtaja Adolf Engler sai valmiiksi kokoomateoksen Die natürlichen Pflanzenfamilien putkilokasviosan. Brotherukselle lankesi sammalosan kirjoittaminen, mikä merkitsi 14 000 sammallajin järjestämistä mahdollisimman luonnolliseksi järjestelmäksi. Sammalosan kirjoittaminen vei kymmenen vuotta (1901-1909). Hänen osuutensa käsittää 970 sivua ja 696 kuvaa. Brotherus oli ainoa henkilö maailmassa, joka kykeni tekemään näin valtavan tiedon vaatiman työn.
Brotherus ei juurikaan ollut kiinnostunut Euroopan tutkimisesta, sillä alue oli jo tuolloin suhteellisen hyvin tunnettu. Hän laati kuitenkin 635-sivuisen käsikirjan Die Laubmoose Fennoskandias (1925), mikä on edelleen maamme kannalta tärkein lehtisammalteos. Teoksesta on Saksassa otettu näköispainos, ja sitä on edelleen saatavissa.
Brotherus kirjoitti myös Venäjän Aasian puoleisen osan sammalkasvion, Flora Aziatskoy Rossii, joka kuitenkin jäi keskeneräiseksi. Brotherus julkaisi erittäin paljon Kaakkois-Aasiasta ja hänestä tuli japanilaisten sammaltutkijoiden ehkä merkittävin auttaja. Hän julkaisi kaikkiaan 198 tieteelle uutta lajia Japania käsittelevissä julkaisuissaan. Brotherus kirjoitti myös teoksen Symbolae Sinicae (1929), joka on edelleen Kiinan sammaltutkimuksen kulmakiviä. Yhteensä Brotherus julkaisi vähintään 176 tutkimusta.
Vuonna 1924 Brotheruksen kokoelmat ostettiin Helsingin yliopistolle 220 000 markalla valtioneuvoston erityismäärärahalla. Kokoelmat koostuivat kahdesta erillisestä herbaariosta: eurooppalaisten ja ulkoeurooppalaisten näytteiden herbaariosta. Eurooppalaisten näytteiden herbaariossa oli 27 800 näytettä 1 200 lajista, ja ulkoeurooppalaisessa kokoelmassa oli 83 300 näytettä n. 14 600 lajista - ja kaikista tunnetuista lehtisammalsuvuista. Tällöin se oli suurin yksityinen sammalkokoelma. Kokoelmassa on myös Brotheruksen itsensä kuvaamat n. 1 800 lajin tyyppinäytteet ja suuri määrä muiden tutkijoiden kuvaamien lajien tyyppinäytteiden kaksoiskappaleita. Herbaarionsa myynnin jälkeen Brotherus jatkoi vielä viiden vuoden ajan tutkimuksiaan lisäten kokoelmiin 10 000 näytettä, joten hänen kuollessaan näytteitä oli 120 000 edustaen 15 500 lajia.
Eurooppalainen kokoelma muodosti sammalmuseon yleisherbaarion (Herbarium Generale) perustan ja loput noin 90 000 näytettä säilytetään jatkuvasti erillisenä Brotheruksen herbaariona. Niiden näytteet kattavat lähes koko maapallon. Erityisen hyvin edustettuja alueita ovat Siperia, Japani, Kiina, Filippiinit, Himalaja, Afrikka, Brasilia, Uusi Seelanti ja Havaiji.
Brotheruksella itsellään ei ollut oppilaita, mutta hän auttoi mielellään nuoria kasvitieteilijöitä määrittämällä heidän näytteitään. Näitä olivat mm. Mauno Kotilainen, Heikki Roivainen ja Hans Buch.
Kirjallisuutta
- Koponen, T. 1988: Suomalaiset kasvitieteilijät Japanin tutkijoina. - Teoksessa: Vesterinen, I. (ed.), Japanologia 86: 1, Suomen Japanin-tutkimuksen symposio. II. Esitelmät, 63-77. Jyväskylä.
- Koponen, T. 1989: Viktor Ferdinand Brotherus, nuorempi lehtori. - Teoksessa: Löytönen, M. (ed.), Matka-arkku. Suomalaisia tutkimusmatkailijoita. Sivut 78-103. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
Hans Robert Buch
Hans Buch syntyi vuonna 1883 ja kuoli 1964. Hänet nimitettiin kasvimuseon kustokseksi v. 1949, mistä virasta hän erosi täysinpalvelleena v. 1953. Hän toimi myös opettajana ja assistenttina.
Buch oli sammaltutkijana aikaansa edellä. Hänen tulevan poikkitieteellisyytensä pohjana oli monen opettajan vaikutus. Hän oli kasvifysiologi Fredrik Elfvingin oppilas ja lisäksi hän sai vaikutteita V. F. Brotherukselta ja Harald Lindbergiltä. Lisäksi Buchilla oli jo varhain kiinteät suhteet ulkomaisiin tiedemiehiin, jolloin syntyi monipuolista mielipiteen vaihtoa.
Hans Buchin lähes koko tieteellinen toiminta on kohdistunut sammaliin ja niistä nimenomaan maksasammaliin. Jo varhain hän laajensi tutkimustaan morfologiaan ja fysiologiaan. Hän toi kokeellisen tekniikan sammaltaksonomiaan. Hän keräsi itse runsaasti tutkimusaineistoa ja havainnoi kasvupaikan ja lajien välisiä suhteita. Vuonna 1911 ilmestyi väitöskirja maksasammalten suvuttomista leviäimistä. Muita lähinnä organologiaa käsitteleviä tutkimuksia ovat varsinkin sammalten valo- ja vesitalouteen ja mineraalienottoon liittyvät tutkimukset vuosina 1920, 1921, 1945 ja 1947. Jo varhain hän kirjoitti saasteen vaikutuksista sammaliin.
Yhteensä Buch kirjoitti 85 julkaisua. Monet hänen julkaisuistaan ovat olleet suuntaa-antavia ja totutusta poikkeavia. Monien arvo aletaan vasta nyt ymmärtää. Olkoonpa aiheena fysiologia, morfologia, anatomia tai systemaattinen tutkimus, jota hän myös suoritti, kaikelle on luonteenomaista huolellisuus ja luotettavuus.
Vuonna 1936 hän julkaisi teoksen Suomen maksasammalet, joka yhä on ainoa suomenkielellä julkaistu maksasammalopas. Sitä on käytetty myös ulkomailla hyvän kuvituksensa vuoksi.
Kirjallisuutta
- Roivainen, H. 1965: Hans Buch. - Luonnon Tutkija 69: 31-33.
- Tuomikoski, R. 1953: Hans Buch 70-vuotias. - Luonnon Tutkija 57: 157-158.
Heikki Roivainen
Heikki Roivainen syntyi 1900 maanviljelysperheeseen Pielavedellä ja kuoli 1983. Jo koulupoikana näkyi hänen kiinnostuksensa kasveihin. Ennen ja varsinkin valmistuttuaan filosofian kandidaatiksi v. 1935 hän toimi monia vuosia käytännön töissä mm. Pohjois-Suomen Laidun- ja Nurmiyhdistyksen toiminnanjohtajana Oulussa, maatalouskoelaitoksen kasvitautiosastolla ja Helsingin yliopiston maanviljelys- ja metsäeläintieteen laitoksella. Tohtoriksi hän väitteli vasta 1954. Vuodesta 1953 lähtien hän oli ensin Helsingin yliopiston kasvimuseossa amanuenssina, ja vuonna 1956 Hans Buchin jälkeen hänet nimitettiin kustokseksi.
Roivainen osallistui kasvitieteilijänä suomalaiseen tieteelliseen retkikuntaan Tierra del Fuegoon, Patagoniaan ja Keski-Chileen vuosina 1928-1929. Täältä hän keräsi mm. Tierra del Fuegon suokasvillisuusaineiston vuonna 1954 esittämäänsä väitöskirjaa varten. Vielä eläkkeelle jäätyään hän matkusteli ja tutki näitä samaisia alueita vuosina 1969-1970.
Roivainen oli harvinaisen hyvä kasvillisuusbotanisti, joka tunsi sekä putkilokasveja, sammalia että mikrosieniä. Hänen kasvintuntemuksensa oli erittäin laaja. Roivaisen sammalkiinnostus alkoi luultavasti hänen oikolukiessaan V. F. Brotheruksen Die Laubmoose Fennoskandias käsikirjoitusta. Roivainen julkaisi sekä Suomen että Tierra del Fuegon sammalista. Myös muut sammaltutkijat kuten E. B. Bartram ja J. J. Engel ovat julkaisseet hänen Etelä-Amerikan keruitaan. Hän julkaisi n. 150 tutkimusta, joista 14 käsittelee sammalia. Roivainen oli myös varsin hyvä tieteen popularisoija. Roivaisen tutkimukset ovat olleet pohja suomalaisille 1990-luvulla suoritetuille kasvimaantieteellisille, ja sammal- ja jäkälätutkimuksille Chilessä ja Argentiinassa.
Vähän ennen kuolemaansa Roivainen valittiin Sociedad Latino Americana de Briologia-yhdistyksen kunniajäseneksi. Sammalsuku Roivainenia Perss. on julkaistu hänen kunniakseen.
Kirjallisuutta
- Koponen, T. 1985: Heikki Roivainen (1900-1983). - Crypt. Bryol. Lichénol. 6: 77-78.
Mauno Johannes Kotilainen
Mauno Johannes Kotilainen syntyi 1895 ja kuoli 1961. Hän oli Suomen Suonviljelysyhdistyksen kasvitieteilijänä vuosina 1925-1956. Lisäksi hän toimi mm. kasvitieteen apulaisprofessorina maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa, ja henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina filosofisessa tiedekunnassa. Hän opetti myös Teknisessä korkeakoulussa suotiedettä ja myöhemmin myös kasvitiedettä.
Kotilainen työskenteli luonnon parissa nuoruusvuosista elämänsä viimeisiin tunteihin asti. Hän kirjoitti 144 julkaisua, joista puhtaasti sammalia käsitteleviä on 13.
Jo koululaisena alkoi kiinnostus sammaliin V. F. Brotheruksen epävirallisena oppilaana. Hänen väitöskirjansa vuodelta 1924 käsitteli Luoteis-Enontekiön sammalia ja sammalkasvillisuutta ja Brotheruksen tiedetään auttaneen Kotilaista väitöskirjan sammalten määrityksessä.
Kotilainen oli hyvä luennoitsija sekä katederilla että maastossa. Vuosina 1934-1935 hän piti kaksivuotisen sammalkurssin Helsingin yliopiston kasvitieteen laitoksella, joka on ollut innostava lähtökohta ainakin Risto Tuomikoskelle ja Antero Vaaramalle.
Kirjallisuutta
- Kivinen, E. 1965: Suontutkija, professori Mauno J. Kotilainen. - Savotar 5: 22-29.
- Vasari, Y. 1965: Muisteluksia Mauno J. Kotilaisesta kasvitieteen opettajana. - Savotar 5:30-36.
Antero Vaarama
Antero Vaarama syntyi 1912 Kuopiossa ja kuoli 1975. Vaarama opetti luonnontieteitä ja kasvinsuojelua Lepaan puutarhakoulussa 1939-1945, jossa alkoi hänen kiinnostuksensa sytologiaan, genetiikkaan ja kasvinjalostukseen. Lepaalla Vaarama suoritti sytologisia tutkimuksia vaikeista Rubus- ja Ribes-suvuista, joista hän kehitti parempia syötäviä kantoja. Vuosina 1945-1955 hän työskenteli Piikkiön puutarhatieteen tutkimuslaitoksessa. Vaaramasta kehittyi biotaksonomi herbaariotaksonomin asemesta, koska Lepaalta ja Piikkiöstä puuttuivat sekä herbaario että tarvittava kirjallisuus. Tänä aikana Vaarama aloitti sammalten sytologiset tutkimukset.
Vuonna 1955 Vaarama nimitettiin kasvitieteen professoriksi Turkuun, jossa virassa hän oli eläkkeelle siirtymiseensa asti v. 1975. Turun vuosinaan hän keskittyi kehittämään yliopistoa eikä hänellä jäänyt paljoa aikaa tutkimukselle. Vaarama kuoli kuukauden kuluttua eläkkeelle jäämisestään. Vielä heinäkuussa 1975 hän osallistui Leningradin kansainväliseen kasvitieteelliseen kongressiin aiheenaan sammalten biosystematiikka. Hän oli joitain vuosia tutkijana Yhdysvalloissa ja Kanadassa.
Vaarama oli sammalten kromosomitutkimuksen uranuurtaja. Hän oli ensimmäinen suomalainen sammaltutkija, jota voi kutsua biosystemaatikoksi. Vaarama julkaisi 114 tutkimusta, joista 28 käsitteli sammalia. Useimmat hänen tutkimuksensa käsittelivät sytogenetiikkaa ja risteytyskokeita.
Vaarama tutki sekä kromosomilukuja että niiden ohella erikoisia kromosomimuotoja, esim. m-kromosomeja. Vaaraman tutkimus vuodelta 1954 seinäsammalen, Pleurozium schreberi, bisentrisestä (bikinetokoorinen) kromosomista on klassinen. Vaarama oli myös erityisen kiinnostunut sentromeerin evoluutiosta. 1960-1970-lukujen sammalten kromosomitutkimuksen kehityksen katsotaan nojaavan paljolti Vaaraman tutkimuksiin.
Kirjallisuutta
- Rousi, A. 1976: Antero Vaarama 1912-1975. - Luonnon Tutkija 80: 20-21. Koponen, T. 1977: Antero Vaarama 1912-1975. - J. Bryol. 9: 575-578.
Risto Tuomikoski
Risto Tuomikoski syntyi 1911 Joensuussa ja kuoli 1989. Hän toimi jatkuvasti Helsingin yliopistossa eri viroissa, assistenttina, dosenttina 1945-1947, apulaisprofessorina 1948-1961 ja lopuksi 1961-1974 henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina opetusalanaan biotaksonomia. Vuonna 1974 Tuomikoski siirtyi eläkkeelle.
Tuomikoski oli tutkijana harvinaisen monipuolinen. Ensimmäinen tieteellinen tutkimus vuonna 1930 käsitteli hyönteisiä, puunrunkojen kaksisiipiäisiä. Kasvitieteen piirissäkin Tuomikoski oli erittäin monipuolinen. Ensimmäiset kirjoitukset vuonna 1933 koskivat putkilokasveja, mutta varsin pian hän kehittyi eteväksi sammaltuntijaksi.
Tuomikoski osallistui kasvitieteen laitoksessa Mauno Kotilaisen kaksivuotiselle sammalkurssille 1934-1935, yhdessä Antero Vaaraman kanssa. Lopulta kurssi eteni lehväsammalten heimoon eli Mniaceae-heimoon, ja Kotilainen esitteli vaikeana pidettyä Mnium affine-lajia. Hän selitti, että ongelma on ehkä hallittavissa, jos yhden lajin asemesta hyväksytäänkin kaksi lajia. Tähän oppilas Tuomikoski totesi, että ongelmaa ei ole lainkaan, jos kahden lajin asemesta hyväksytään kolme. Kotilainen kehoitti Tuomikoskea todistamaan väittämänsä, minkä tämä tekikin (1935, 1936). Hänen tutkimuksensa kelpasi pro gradu -tutkielmaksi.
Tuomikosken tutkimusmenetelmä oli jo S. O. Lindbergin vakiinnuttama: sammalet piti tutkia ja opetella tuntemaan luonnossa, jolloin myös kasvupaikan aiheuttama muuntelu voitiin selvittää. Tätä linjaa edustaa myös Tuomikosken tutkimus rahkasammalten tunnistamisesta ilman mikroskooppia vuodelta 1946.
Tuomikoski käytti tutkimuksissaan myös sammalten sekakasvustojen ja sekanäytteiden tutkimista. Tämä perustuu siihen oletukseen, että jos lähilajit voidaan erottaa sekakasvustoista, niiden näkyvät tuntomerkkierot johtuvat perintötekijöistä ja on perusteltua hyväksyä ne lajitasolla.
Tuomikoski oli mukana kahdella Kanadaan tehdyllä tutkimusmatkalla. Ensimmäinen matka tehtiin v. 1947 Hudsoninlahdelle ja Jamesinlahden alueelle. Toinen matka v. 1949 tehtiin Newfoundlandiin. Hans Buch ja Tuomikoski julkaisivat maksasammalaineiston, ja keskeneräiseksi jäänyt lehtisammalkäsikirjoitus julkaistiin myöhemmin (Tuomikoski ym. 1973). Hudsoninlahden ja Jamesinlahden käsikirjoitus on yhä kesken.
Tuomikoski siirtyi jo melko varhain tutkimaan muita aloja. Hänellä oli siksi monta kiinnostuksen kohdetta ettei aika enää riittänyt sammaliin. Tuomikoski on julkaissut paljon sekä sienistä, sienisääskistä ja myöhemmin elämässään suomen kielestä. Sammaltutkijat pitävätkin häntä sammaltutkijana, sienitieteilijät sienitutkijana, hyönteistieteilijät hyönteistutkijana ja kielitieteilijät kielitieteilijänä.
Tuomikoski nimitettiin v. 1961 Helsingin yliopiston biologisen taksonomian henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi. Hänelle taattiin näin mahdollisuus vapaasti valita tutkimuskohteensa ja opetusalansa. Tässä vaiheessa hän myös kiinnostui fylogeneettisestä systematiikasta eli nykyisin kladistiikan nimellä tunnetusta oppisuunnasta. 1960-luvulla Tuomikoski jätti "bryologin testamenttinsa" pitämällä kasvimuseossa sammalkerhoa. Kerhoon osallistui mm. tunnettu sammaltutkija professori Timo Koponen. Tuomikoski piti vuosittain perinteisen sammalkurssin kasvitieteen laitoksessa vuodesta 1946 lähtien.
Kirjallisuutta
- Koponen, T. 1989: Professori Risto Tuomikoski 1911-1989. - Luonnon Tutkija 93: 152-158.
- Tuomikoski, R. 1935: Mnium affine, M. rugicum ja M. seligeri Suomessa. - Luonnon Ystävä 39: 187.
- Tuomikoski, R. 1936: Über die Laubmoosarten Mnium affine, Mnium rugicum und Mnium seligeri. - Ann. Bot. Soc. Vanamo 6(5): i-iv, 1-45.
- Tuomikoski, R., Koponen, T., Ahti, T. 1973: The mosses of the island of Newfoundland. - Ann. Bot. Fennici 10: 217-264.
Timo Koponen
Professori Timo Koponen, joka toimi aiemmin sammalmuseon kustoksena ennen Pekka Isoviitaa, on jatkanut vanhoja S. O. Lindbergin ja V. F. Brotheruksen aloittamia perinteitä ja siirtänyt ne myös monille oppilailleen: Hän on korostanut tutkimuksen maailmanlaajuista luonnetta ja kansainvälisyyttä. Koponen on tehnyt useita keruumatkoja mm. Japaniin, Kiinaan ja Uuteen Guineaan. Hän on korostanut maastotuntemuksen tärkeyttä ja pitänyt sammalkursseja, joilla osaltaan taataan opin ja kokemuksen siirtyminen seuraavalle tutkijasukupolvelle. Lisäksi hän otti jo varhain kladistiikan käyttöön sammaltutkimuksessa. Pekka Isoviita, itiökasviosaston johtaja vuoteen 1994 asti, on puolestaan jatkanut S. O. Lindbergin perinnettä keskittymällä nimistöön.