Eläinten konservointi
Eläimiä konservoidaan – eli kansankielellä täytetään – monin eri tavoin lajista ja käyttötarkoituksesta riippuen. Valtaosa uusista museon kokoelmiin täytettävistä nisäkkäistä ja linnuista on löydetty luonnosta kuolleena tai ne ovat kuolleet eläintarhassa.
Suurnisäkkäiden konservointi
Näyttelykokoelmiin työstettävä suurnisäkäs tutkitaan välittömästi sen saapuessa museolle. Ruho mitataan tarkasti ja päästä valetaan mahdollisesti kuolinnaamio, sitten eläin nyljetään, nahka muokataan ja luut puhdistetaan. Tämän jälkeen alkaa haastava työ eläimen luonnollisen muodon palauttamiseksi.
  |
Maailman luonto-näyttelyyn konservoidun jääkarhun aihiona käytettiin niin sanottua valmista mannekiinia. Mannekiinin asentoa muutettiin, ja nahan mittojen avulla aihiosta tehtiin kyseiselle yksilölle sopiva. Muotoilu vaatii erityisen hyvää anatomian tuntemusta, jotta lopputuloksesta tulisi mahdollisimman luonnollinen. |
 |
Kun aihio on saatu lopulliseen muotoonsa, aloitetaan parkitun nahan liimaaminen mannekiinin päälle. Ennen tätä lasisilmät ja muoviset tekohampaat on kiinnitetty paikoilleen. Kuvassa konservaattorioppilas Erik Raitanen ompelee jääkarhun jalkaa. |
 |
Kun liimattu ja ommeltu nahka on kuivunut, eläin viimeistellään mahdollisimman luonnollisen näköiseksi värjäämällä mun muassa silmät ja kuonon. Sen jälkeen eläin voidaan asentaa paikoilleen – tässä Luonnontieteellisen museon Maailman luonto -näyttelyyn. |
 |
Valmis jääkarhu (Ursus marinus) dioraamassa. Suurin osa näytteillä olevista eläimistä on asetettu luonnonmukaista ympäristöä jäljittelevään maisemaan, dioraamaan. |
Konservoinnin historiaa
Luonnontieteellisen alan konservoinnilla on maassamme pitkät perinteet. Ensimmäiset konservaattorimme, Magnus von Wright ja Jussi Mäntynen, olivat oman alansa huippuja ja ovat sen lisäksi Suomen kulttuurihistorian merkkihenkilöitä. Heidät molemmat tunnetaankin paremmin taitelijoina kuin konservaattoreina.
Aineistojen keruulla on pitkät perinteet Suomessa. Ensimmäiset kartuntamatkat tehtiin jo noin 200 vuotta sitten. Oman maan lisäksi matkat kattoivat pian kaikki maanosat. Suoranaisella metsästyksellä oli aikaisemmin huomattava merkitys selkärankaisten eläinten kokoelmien kartuttamisessa. Nykyisin suurin osa konservoitavista eläimistä on löydetty kuolleena luonnosta tai kuollut eläintarhassa. Luonnontieteellisen museon kokoelmissa on silti edelleen runsaat kaksisataa lintuyksilöä, jotka Magnus von Wright on sekä ampunut että käsitellyt.
Magnus von Wright
Vanhimmat Luonnontieteellisen museon täytetyistä selkärankaisista ovat Magnus von Wrightin käsialaa. Von Wright perehtyi konservointiin jo 1820-luvulla tutustuessaan veljensä kanssa Tukholman Naturhistoriska Riksmuseetin kokoelmiin saadakseen malleja kuvituksiaan varten. Suomessa hän täytti lintuja maan vanhimman tieteellisen seuran Societas pro Fauna et Flora Fennican kokoelmiin. Kun von Wright 1845 nimitettiin Eläinmuseon konservaattoriksi, hän palasi Tukholmaan opiskelemaan konservoinnin uusimpia tekniikoita sekä kokoelmien järjestelyä. Myöhemmin 1850 hän matkusti vielä Pietariin saamaan lisäoppia aiheesta. Vuonna 1859 von Wright julkaisi ensimmäisen käsikirjan Suomen linnustosta. Hän toimi Eläinmuseon konservaattorina aina kuolemaansa (1868) saakka. Kului lähes puoli vuosisataa ennen kuin museo löysi von Wrightille seuraajan.
Jussi Mäntynen
Luonnontieteellisen museon toinen varsinainen konservaattorin viranhaltija oli Johan Richard Mäntynen, paremmin tunnettu nimellä Jussi Mäntynen (1886–1978). Ajan luontoharrastajien tapaan Jussi Mäntynen oli myös metsästäjä. Kuolleiden eläinten poisheittäminen tuntui hänestä kuitenkin vastenmieliseltä ja välttyäkseen "tuhlaukselta" hän alkoi täyttää saaliiksi saamiaan eläimiä. Mäntysen konservaattorin ura alkoi hänen opetustarkoituksiin täyttämistään eläimistä. Vuosina 1902–1905 Mäntynen opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja vuosina 1910–1920 hän kehittyi kuvanveistäjä Alpo Sailon oppilaana. Samaan aikaan hän toimi eläinmuseolla preparaattoriavustajana ja vuodesta 1917 preparaattorina. Eläinmuseon konservaattoriksi hänet nimitettiin Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1919.
Konservaattorina Jussi Mäntynen uudisti merkittävästi museon konservointiperinnettä. Aiemmin konservoinnilla tarkoitettiin eläinten nahkojen täyttämistä esimerkiksi oljilla, lastuvillalla tai matonkuteilla ilman että mitenkään muutoin olisi yritetty jäljitellä elävää eläintä. Mäntynen toi Suomeen yhdysvaltalaisen Carl Akeleyn kehittämän uuden tavan konservoida eläimiä niin sanotulla kuvanveistomenetelmällä ja esitellä ne luonnollisissa ryhmissä. Mäntynen kiinnitti erityisesti huomiota tarkkojen anatomisten yksityiskohtien esittämiseen ja onnistui hämmästyttävällä tavalla vangitsemaan liikkeen paikallaan oleviin eläinryhmiin.
Kuvanveistäjänä Mäntynen teki läpimurtonsa näyttelyillään Tukholmassa 1934 ja Lontoossa 1939, minkä jälkeen hän jätti Eläinmuseon ja siirtyi Tukholmaan. Mäntysen veistoksia voi edelleen ihailla puistoissa ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Hänen kiinnostuksensa eläinaiheisiin säilyi myös kuvanveistäjänä. Eläinmuseon edustalla seisova pronssinen hirvipatsas on yksi Jussi Mäntysen töistä.
Eirik Granqvist
Vuonna 1971 Eläinmuseon konservaattoriksi nimitettiin Eirik Granqvist. Hänen ansiostaan museon koko kolmas kerros muutettiin dioraamaosastoksi. Nisäkässalin kotimaisia nisäkkäitä esittävä osa, kaikkiaan 42 dioraamaa, valmistui maaliskuussa 1976.
Eirik Granqvist teki myös kaksi aineistonkeruumatkaa Afrikkaan. Näiden matkojen tuloksena syntyi suuri osa vuoteen 2005 esillä olleista Afrikan eläimistöä alkuperäisessä ympäristössään esittävistä dioraamoista. Myös paleontologinen konservoiminen ja antropologia kuuluvat Granqvistin laajaan työsarkaan. Vuonna 1979 hän sai tehtäväkseen konservoida 36 000 vuotta vanhan muumioituneen biisonin, jonka kullankaivajat olivat löytäneet Alaskasta. Nykyään biisoni sijaitsee Fairbanksin yliopiston museossa.
Vuonna 1987 Eirik Granqvist siirtyi Etelä-Ranskaan Bidonin kylään, jonne hän on pystytti antropologisen dioraamanäyttelyn Prehistoraman, joka käsittelee ihmisen alkuperää ja evoluutiota. Nykyään maailmanlaajuista kiinnostusta herättänyt Prehistorama on siirretty Roussonin kylään, joka sijaitsee myös Etelä-Ranskassa.
Tapani Kuivanen
Tapani Kuivasen lyhyellä aikakaudella (1988–1992) museon ala-aulaan konservoitiin Eirik Granqvistin keräysmatkaltaan tuoma afrikannorsu, jonka yleisö risti tuttavallisesti Elmeriksi. Vuonna 2005 museorakennuksessa alkoi mittava perusremontti, jolloin koko museo tyhjennettiin remontin alta ja myös Elmeri joutui muutaman vuoden ajaksi evakkoon. Elmeri palasi museon ala-aulaan, kun uudistetun museon Maailman luonto -näyttely avattiin keväällä 2010.
Ari Puolakoski
Vuodesta 1992 Luonnontieteellisen keskusmuseon ylikonservaattorina on toiminut Ari Puolakoski. Museon perusnäyttelyjä uudistettiin aktiivisesti aina 2000-luvun alkuvuosiin, jolloin näyttelyt koostuivat kala-, lintu-, luusto- ja nisäkässaleista. Niihin oli valmistettu lähes 150 dioraamaa, joissa eläimet esiteltiin omissa elinympäristöissään. Lisäksi neljännessä kerroksessa oli elämän historiasta kertova näyttely.
Museo peruskorjattiin vuosina 2005-2007, minkä yhteydessä myös näyttelyt kokivat täydellisen muodonmuutoksen. Konservoinnin kannalta aikataulu oli kiireinen. Kaikkea ei kuitenkaan tarvinnut tehdä uusiksi, ja nykyisissä näyttelyissä on käytetty myös aiemmin konservoituja eläimiä mahdollisuuksien mukaan. Toukokuussa 2008 museo avattiin jälleen yleisölle. Vuonna 2015 Puolakoski voitti Exellence sarjan Eläintentäytön euroopanmestaruuskilpailuissa luolaleijonarekonstruktiolla. Nykyään Luonnontieteellisessä museossa voi tutustua mm. Suomen ja maailman luonnosta kertoviin näyttelykokonaisuuksiin.